Arvot, asenteet ja muuttuva toimintaympäristö elämänkaaren eri vaiheissa –seminaari klo 8.30-16.00, seminaari tarkoitettu kehitysvamma- ja vanhuspuolella työskenteleville henkilöille, sekä alalle kouluttautuville lähihoitajille sekä ammattitutkintojen suorittajille.
Istuin lähes tyhjässä seminaarisalissa, ilmoittautuneita oli kovin vähän ja niistäkin vähistä ilmoittautuneista vain kourallinen oli paikalla. Ihmettelin tätä suuresti, koska itselleni tuo aihe oli äärimmäisen mielenkiintoinen omaan taustaani ja työhöni viitaten. En voinut ymmärtää miksei tämä ole vetänyt salia täyteen väkeä. Myös seminaaripuhujat olivat korkeasti koulutettuja, pitkänlinjan tutkijoita ja yhteiskunnallisella tasolla toimijoita, olisn kuvitellut aiheen kiinnostavan tässä yhteiskuntamme tilanteessa työskenteleviä hoitajia ja työnantajia. Paikalla oli loppujen lopuksi vain kaksi talon ulkopuolelta (HDO:n) ilmoittautunutta ja loput olivat opettajia, jotka olivat omista intresseistään lähtöisin kuuntelemassa, sekä kourallinen opiskelijoita, jotka olivat velvoitettuja tulemaan paikalle.
Kuuntelin ajatuksella ja mielenkiinnolla ensimmäiset puhujat, avaukset olivat mielenkiintoisia ja koskettavia, tunteet tulivat vallan pintaan noista kaunopuheista. Ensimmäinen ”kovemmanluokan” puhuja oli väitellyt tohtori, jonka puheajaksi oli laitettu 1,5 tuntia putkeen ennen ruokailua. Aamupäivään ei oltu suunniteltu yhtään taukoa.
Kuuntelin tuota esitystä mielenkiinnolla, olihan hän mielestäni todellinen asiantuntija. Puolessavälissä luentoa tunsin jo pientä puudutusta takapuolessa ja mietin, että ymmärtääköhän kaikki opiskelijat mikä merkitys tällä tilastollisella tiedolla on heidän käytännön työssään. Käännyin katsomaan taakseni auditorion nousevia penkkirivejä ja puolet niistä vähistä kuulijoista nukkui! Aivan järkyttävää!! Ajattelin myötätuntoisena tuota luennoitsija, myötähäpeä opiskelijoita kohtaan nousi pintaan. Itse en rohkenisi ikinä nukahtaa tällaisen asiantuntijan läsnä ollessa. Mieleeni nousi nyt kyllä ajatukset lukupiirityöskentelyssäkin esiin nousseista ajatuksista asiantuntijuudesta. Oliko tämä luennoitsija opiskelijoiden mielestä asiantuntija vai täysin vieraskielinen eri kulttuurin edustaja? He eivät ymmärtäneet miksi tuota luennoitsijaa olisi kenties pitänyt kunnioitta hereillä ololla. Miksi he eivät kiinnostuneet niin, että olisivat halunneet ymmärtää ja selvittää mitä tuolla puhuttiin?
Lounaan jälkeen osallistujia oli entistä vähemmän, päiväkahvin jälkeen enää vain muutama kuulija. Voi voi, mikäs kaikki tässä meni pieleen?
Aamupäivä oli pitkä varmasti kaikille, aikataulu oli suunniteltu niin, että pääsimme poistumaan syömään vasta 12.15, jolloin kaikki olivat jo väsyneitä ja nälkäisiä. Kukaan ei myöskään halunnut jäädä enää tekemään kysymyksiä luennoitsijalle. Myötätuntoni seminaaripuhujaa ja seminaarin organisaattoria kohtaan olivat kyllä heidän puolellaan. Tästä siis todella näki konkreettisesti sen, että pakotettuna ei opiskelijat kuuntele mitään, pitää saada se sisäinen tiedonjano syttymään. Aiheiden rytmittely ja tauotukset tulisi huolehtia kunnolla, että kaikki oikeasti jaksavat. Herää myös kysymys, kuinka tuo oli markkinoitu ulkopuolisille verkostoille kun osallistuja määrä oli noin pieni? Miksei arvot ja asenteet ole saaneet ihmisiä kiinnostumaan ja lähtemään tuohon seminaariin, mitä se kertoo työkulttuuristamme ja yhteiskunnastamme? APUA!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti