Kuuntelin jälleen mielenkiinnolla asiantuntija luentoa siitä kuinka kehitysvammahuolto on järjestetty Englannissa. Aiheena oli ”Uusi osaaminen yksilökeskeisessä vammaistyössä – Miten kehittää henkilöstön osaamista uuteen toimintakulttuuriin?”. Aihe sinänsä antoi odottaa jotain mullistavaa ja hienoja asioita sieltä tulikin, ei kuitenkaan mielestäni kovin uusia. Ajatukset olivat Suomessa esillä jo 80-luvulla ja minut on myös perehdytetty tuohon samaan ajatukseen ”se ei ole merkityksellisintä mihin tuolla työnteolla pääset vaan kuinka siihen pääset” eli kehitysvammaisen rinnalla kulkien. Aiheessa käsiteltiin niitä persoonallisuuden piirteitä joita työntekijällä tulisi olla + siihen lisättynä ammattitaito joka on teoria opetuksena saatu.
Oho, luinkos minä tästä samasta aiheesta eilen illalla Kaikkosen artikkelista ammatillinen opettaja erilaisten oppijoiden ohjaajana? Kyllä, ihan samoja asioita tässä artikkelissa käsiteltiin, toisaalta vaaditaan tuota asiantuntijuutta aiheeseen, mutta myös persoona kysymys on tuo, kuinka tuo erilainen oppija kohdataan ja kuinka tuohon tilanteeseen opettajana mennään. Englannissa oli lähdetty tutkimaan noita työntekijöitä ja heidän käyttäytymistään ulkopuolisten tutkijoiden avustamana. Odotettiin, että niin kutsutut extrovertit pärjäisivät tuossa työssä parhaiten. Seurannan jälkeen tulikin ilmi, että introvertit olivat niitä persoonia, jotka jatkuvasti seurasivat tuota tilannetta ja ohjasivat opiskelija kun he tuota apua tarvitsivat. He myös asettivat itsensä ikään kuin taka-alalle ja siitä perspektiivistä tukien ohjasivat tuota kehitysvammaista opiskelijaa päivän askareissa. Mielestäni tämä sama ajatus tulisi nyt nähdä ammatillisten aineiden opettajan tuossa haastavassa nuorisoryhmässä. Jos ikään kuin osoitan suunnan nuorille mihin suuntaan heidän tulee lähteä selvittämään tuota tietoa aiheesta x ja siten ohjailen tai joskus vähän myötäilen, että päästään sinne jonnekin tavoitetta kohden mihin he ovat menossa. Joku tavoittaa tuon tavoitteen aikaisemmin, toiset ovat sillä matkalla pidempään ja jotkut käyvät monta mutkaa tuolla opin tiellä. Ehkä siinä on myös kuvainnollisesti se mitä Kaikkonen tuossa kirjassaan haluaa kertoa mielestäni, eli tarvitsemme siis tietoa yhteiskunnasta, jotta tiedämme mihin suuntaan opiskelijaa tulee luotsata tuolla tiellä. Tarvitsemme pedagogiikkaa jotta tiedämme kuinka tuo sparraus tapahtuu tuolla tiellä ja tarvitsemme teoriaa perustellaksemme tuon tien. Sitä tietä emme voi opiskelijan puolesta kulkea, mutta mukana voidaan mennä.
Aamupäivän luento-osuuden jälkeen meillä oli lyhyitä alustuksia niin kehitysvammaisten itsensä pitämänä, kuin myös opettaja edustuksen, sekä työelämän edustajan toimesta. Tarkoituksena hahmottaa kokonaistilannetta kehitysvamma-alan opetuksessa ja työelämässä. Pohdimme pienissä työpajoissa aiheita, joista sitten koottiin ajatuksia ylös ja kaikilla oli näin ollen jotain kotiin viemistä tuosta päivästä. Tätä pienryhmä työskentelyä olen myös kokeillut nuorten kanssa, se toimii jos on materiaali jonka pohjalta työskentely tulee toteuttaa. Nuorella ei luonnollisesti ole kosketuspintaa työelämään, joten omien kokemusten ja ajatusten vaihtaminen on kovin suppeaa. Päivä kuitenkin mielestäni toimi ajallisesti hyvin, en kerennyt missään vaiheessa väsähtämään vaan se sujui klo 16.00 sujuvasti.
Se mikä jäi itselleni opiksi tuosta päivästä ja kokemuksista, oli jälleen tuo pohdinta asiantuntijuudesta ja sen eritasoista. Meillä oli kuulijakunnassa eri alojen asiantuntijoita ja luennoitsijana myös. Luennoitsija oli kuitenkin arvostettu ja kuitenkin olimme ikään kuin samalla viivalla ammattilaisina, tällainen tunnelma jäi mieleen. Nuorten kanssa onko asetelma aina tällainen? Onko opettajalla minkälainen valta asema opiskelijaan ja kuinka se eroaa tällaisesta asiantuntijoiden seminaaripäivästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti