30.10.2011/Amped2/opiskelut tökkii.... töktök....

Nyt tämä tuntuu jotenkin taas ihan ylitsepääsemättömän vaikealle tänään. Ja eilen ja sitä edellispäivänä. En tiedä mistä johtuu. Jotenkin asia on simppeliä, mutta ei nyt vaan jaksaisi istua koneen ääressä, nyt on vaan pakko. En voi jättää pienryhmää pulaan, kun olen oman osuuteni luvannut hoitaa. Lupauduin vielä hoitamaan pisimmän osuuden jakamastamme ammattikorkeakoulun opintosuunnitelmasta ihan siitä syystä, että jäi minulle kuitelma, että aikasemmat lukemani olisivat olleet jotenkin yhyempiä kuin muiden. En tiedä, mutta näin tuli luvattua ja se täytyy myös pitää.


Joskus olen ihan mahdottoman innostunut kaikesta uudesta, mutta jotenkin tämä on nyt tuntunut niin vaikealle työstää kaiken kaikkiaan.Olen käyny jo välilenkillä, ottanut päikkärit, ja syönyt. Ei vaan nyt voimat tähän aiheeseen palaa. Nyt mä lähden laittamaan pyykit ja sitten rutistan tämän väkisin kasaan. JA SE ON SITTEN SIINÄ!

30.10.2011/Amped4/ Etnografia metodologiana

Minä kun tuppaan innostumaan aina kaikista uusista jutuista ja taas löysin sen "ainoan oikean tavan tehdä tutkimusta"...

Aika mielenkiintoinen on tämäkin tutkimustapa. Päällimmäiseksi minulle jäi kyllä mieleen, että eikös tämä oli tutkimusta, jota me kaikki opettajat teemme jokapäivä? Tai ainakin meidän pitäisi. Ja siis eikö kaikkien omassa työssään, jossa haluaa asioita kehittää, voisi pitää omana tapanaan tehdä työtä juuri tuon haastattelun ja havainnoinnin keinoin siinä kontekstissa, jossa itsekkin elää ja työskentelee...?

Toisaalta tietysti tutkijan ei ehkä ole hyvä olla liian kiinni tutkimusaineistossa, mutta jos tässä tavassa se on juuri tarkoitus. Hastattelijat ovat mukana seuraamassa mitä tapahtuu, haastattelevat ja kirjaavat ylös niitä asioita joita havainnoivat. Todennäköisesti kuitenkin kävisi niin, että minä havainnoisin ihan eri asioita kuin nämä tutkijat, jotka tässä teoksessa ovat kirjanneet kokemuksiaan ylös. Onko siis tämä oikesti tiedettä ja sen metodologiaa? En varmasti ole ainut ihminen joka kyseenalaistaa etnograafisen tutkimuksen. Toisaalta e tulisi mielestäni olla kyllä kaikkien korkean työmoraalin omaavien opettajien ja muidenkin väline työskennellä, jotta voimme jatkuvasti arvioida sitä, mitä työssämme tulisi jatkotyöstää ja kehittää.

Koska itse olen työskennellyt allalla, jossa vuorovaikutus tapahtuu usein jollain muulla keinolla kuin puhumalla, ja tosen ihmisen kommunikoinnissa tapahtuu paljon hyvinkin pieniä ja kenties huomaamattomiakin seikkoja jos emme ole aidosti aina läsnä, jää minua vaivaamaan tässä tvassa tutkia ja kutsua sitä tutkimukseksi se seikka, että tuleeko oikeasti kaikki havainnot kirjattua? Tai tuleeko ne seikat kirjattua, jotka olisi nimenomaa olellisia havainnoida ja kirjata? Jotka olisivat siis mielenkinntoisia tutkimuksen kannalta...?

Edelleen kyllä pohdin, että voisiko joku oman oppilaitokseni väestä kirjoittaa samaisen kirjan? Tai jos tutkimuksesta tekee luotettavan sen toistettavuus, olisiko nämä tulokset samat jos minä olisin istunut tutkijan paikalla...

Apua! Mitähän tästä nyt pitäisi pohtia ja olisi järkevää sanoa, taitaa taas opettaja todeta Suskin ajatuksen virran vieneen...

29.10.2011/Amped4/ Merjan ja Irmelin teemaluento

Teemaluento oli hyvä startti kehittämishankkeen suunnitteluun ja työstöön. Alkuun pohdinta mitä onkaan tuo ammatillinen ja kehittävä, sekä tutkiva opettajan työ. Tutkiva työtapa sinällään tuntuu olevan toisaalta selkeästi kokonaisuuden hahmottava ja perusteleva opettajan tapa toimia, ja toisaalta se tuntuu kovin laaja-alaiselta ja pirstoutuneelta. Kuitenkin, kaikki mitä opettajana teen, tulee minun pystyä perustelemaan. Kaikki toimintani ohjaustyössä, tulee olla perusteltua. Näkökulmana tuolle työlle voi tietysti olla yksilökeskeinen, yhteistoiminnallinen tai didaktinen lähestymistapa. Näitä ei voida kuitenkaan erottaa täysin toisistaan, vaan ne ovat kietoutuneita toinen toisiinsa.

Jään miettimään tosiaan tuota kehittämishankeideaa, miksi se pitää ”tuotteistaa” työssämme, miksi pitää tehdä erillisiä hankkeita…? Voisiko kehittäminen tapahtua ihan oikeassa arjessa, siinä työssä mitä teemme? Eikö meidän opettajina tulisi omata kehittävä työtapa ihan perusarkeen. Jos joku asia ei toimi, niin kehitetään sitä siihen suuntaan että toimii. Luin juuri teoksen Etnografia metodologiana ja jäin pohtimaan siinäkin sitä, että emmekö me opettajat ikään kuin jatkuvasti tee tällaista etnograafista tutkimusta? Me elämme tuota arkea ja tarkkailemme ja haastattelemme. Näiden tulosten mukaan sitten kehitämme (toivon mukaan) opetustyötämme ja kouluhierarkiaamme. Näin ainakin minun maalaisjärkeni sanoisi olevan järkevä tapa toimia.

Hankkeet ovat siis yksi tapa kehittyä ja kehittää toimintaa. Pelokona ehkä voidaan mainita niiden imaisevan opettajan mukaan, sohitaan monessa hankkeessa niin että perusopetus kärsii. Opiskelijoille ei voi vain etätehtävillä opettaa, tulee olla myös läsnä, kuten aikaisemmissakin luennoissa on todettu moneen otteeseen erityisten opiskelijoiden tuen tarpeen mukaan.

Irmeli sanoi, että tulisi olla ”aikaa ajatella mitä tekee ja tehdä mitä ajattelee”. Tämä on aika hyvä neuvo. Kykeneekö opettaja siihen? Mielestäni kykenee, tosin olen kuullut väsyneemmiltä kollegoilta aivan muuta… Merja puolestaan mainitsi niistä mahdollisuuksista joita meillä opettajilla on ja kuinka olemme onnellisessa asemassa sen suhteen, meillä on mahdollisuus tehdä asiat eri tavalla kuin yleensä ja tähän tulisi se sisäinen palo löytyä! Kyllä! Ja tähän lisään omin sanoin, jos sitä sisäistä paloa ei ole, tulisiko miettiä ammattia uudestaan?

Kehittämishankkeista…. Pieni on kaunista, otetaan selkeä siivu, jota voidaan konkreettisesti kehittää. Tämä on omalta osaltani ainakin nyt hanskassa, Aihe on selkeä ja oppilaitoksen tarpeisiin tulossa, oman mielenkiinnon kohteenakin kaikenlisäksi.  Joten ääniluennon kuunneltuani olen aika tyytyväinen omiin rajauksiini aiheen suhteen, olen sen jopa saanut jo startattuakin, siitä lisää joku toinen ilta!

24.10.2011/Amped4/Kehittämistyön menetelmät

Kirja käyty läpi. Koen, että ongelmani on jatkuva innostuminen kaikista aiheista, joten asioiden kriittinen tarkastelu vaatii minulta paljon. Kirjaa lukiessani huomasin jälleen saman haasteen omassa ajattelussani kuin aikaisemmin yliopiston kursseilla, olen aivan varma siitä, että kaikki menetelmät sopivat juuri omaan projektiini ja en tiedä mistä lähteä eteenpäin.

Kuitenkin se on varmaa, että kehittämishanke ideaa on tarkennettava, olen jälleen ollut kiireessä liian hätäinen. Teen aina hätä ratkaisun, pikaisen suunnitelman tai yhteenvedon,johon minun tulee palata uudestaan. Onko tämä nyt asia jota minun tulee itsestäni karsia vai hyväksyä se ja toimia sen mukaan, eli pikaversion jälkeen aina uudestaan palata tähän raakileeseen jota sitten voi jatko kehittää? Oppimisen paikka. Ja harkinnan.

Kirjasta jäi kuitenkin paljon ideoita. Luulen yhden lukukerran ja kolmen selailukerran jälkeen edelleen veivaavani konstruktiivisen ja toimintatutkimuksen välillä.Tämähän tietysti kertoo sen, kuinka olen vältellyt metodologian kursseja viimeiseen asti peläten jotain, minkä nyt taas toisaalta löydän edestäni. Mhdollisuuksiaon paljon, enkä haluaisityytyä aina kaikista turvallisimpaan tapaan. Nyt kuitenkin on hankkeen tarkoitus palvella opistomaailmaa ammatillisen koulutuksen suunnittelussa, joten menetelmä sen mukaan.

Haluan vielä perehtyä tuohon konstruktiiviseen tutkimukseen tarkemmin.

24.10.2011/Amped2/ Leena Nuutisen teemaluento

Opettaja ”valon näyttäjänä”, todella tärkeää, olen samaa mieltä siitä, että opettaja on todellakn sen tien viitoittaja mihin ollaan menossa ja omalla persoonallaan voidaan vaikuttaa siihen, lähtevätkö nuo opiskelijat seuraamaan meitä opettajia tuolle tielle…

Minän ja sinän kohtaaminen, tästä olen varmasti moneen kertaan puhunutkin, koen, että tähän alueeseen on todella ollut apuja aikaisemmasta työstäni. Eli opettaja olisi rinnalla kulkija, kuten kehitysvamma-alalla on hoitaja oppinut tekemään kaikissa arjen askareissa. Kuten Pentti Murtokin saatteellakin todetaan, on päästävä tuon ongelman, vamman tai vaikeuden ikään kuin ohi ja päästä siihen todelliseen ihmiseen siellä taustalla. Kenen takia tätä opetustyötäkin tehdään. ei vamman takia vaan tuon yksilön.

Erityistä tukea tarvitsevan opiskelija haastaa kouluyhteisön ja opettajan. KYLLÄ! Ihanaa, että se on nyt sanottu tässä ääneen, että ei ole pelkästään konkreettisia menetelmiä jotka ovat jotain irrallisia toimintaa avittavia palikoita, vaan opettajan tulee myös katsoa peiliin. Mikä on minun arvomaailmani ja asenteeni tuota nuorta kohtaan? Haluanko oikeasti että hän ymmärtää minua? Mikä on sitten se keino millä hän ymmärtää minua, voinko tehdä jotain helpottaakseni tuota ymmärrystä?

Positiivinen palaute: ihminen on tosiaan kehuvetoinen.. Tuon uteliaisuuden herättäminen on joskus kyllä äärimmäisen haastavaa, jos nuori on ehdottomasti sitä mieltä, että tätä asiaa hän ei tule tarvitsemaan tulevassa työssään...

Ihanaa…. kun samoja asioita tässä kuule nyt eri tavalla opetettuna kuin mitä itse opetan. Olen juuri tänään käsitellyt integraatiota ja inkluusiota vammaistyön tunnilla. Nuorilla tämä tuntuu kyllä olevan aika hyvin hallussa, he ovat jo kasvaneet tähän. Aikuispuolen opiskelijoilla tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää miksi kaikkien pitäisi toimia samoissa ryhmissä, asenteet ovat kenties aika vahvat. Tässä kohtaa voin olla ylpeä omasta työpaikastani kuitenkin, meillä käy ammatillisessa koulutuksessa niin maahanmuuttajat, kehitysvammaiset, entiset vangit, romaanit ym. sulassa sovussa (yleensä) ja me opettajat yritämme kovasti pysyä tässä ajan tasalla ja pyrkiä antamaan sitä parasta mahdollista opetusta kaikille noille erilaisille oppijoille. Jokainen omalla tyylillä ja taidoillaan, olen myös päässyt mukaan tuohon opetustyöhön, jossa luokassa on kovinkin erilaisia oppijoita, lähes valmistuvia lähihoitajia, jotka ovat vammasityön koulutusohjelma opinnoissa, jotka opiskelevat eriasteisesti kehitysvammaisten opiskelijoiden knssa. Palaute on ollut hurjan hyvää molemmilta opiskelijaryhmitä. Myös me opettajat olemme tehneet tiivistä yhteistyötä ja oppineet toinen toisiltamme.

Sora-työryhmä??!!! En ole koskaan kuullutkaan… täytyypä tutustua tarkemmin…

Koulukiusaamisesta. Meillä näkyy yleisinä järjestyshäiriöinä, ei ehkä yksittäisinä kiusaustapauksina. Ns. hiljaiset, hyvät opiskelijat jäävät paitsioon ja ilman opetusta, kun opettajan aika menee näiden erilaisten oppijoiden ohjaamiseen yksilöllisesti.

Lainsäädäntö antaa kyllä hyvät puitteet oppimiselle ja opettamiselle, miksi se ei sitten kuitenkaan ole niin yksinkertaista käytännössä? Edelleen, koulutuspoliittiset teemat, hyviä teemoja ja näkyvät kaikissa ohjeissa, arvoissa ja visioissa sekä missioissa, miksi sitten opiskelija ei näe näitä asioita? Mitä me teemme väärin?

Ymmärrämme mielestäni tällä hetkellä ketä nuo erilaiset oppijat ovat ja olemme luoneet verkostoja ja tukipilareita, mutta miksi niitä pudokkaita edelleen on? Ammatillisessa oppilaitoksessa tunne-elämän häiriöt ja nuo muut syyt tuntuvat olevan pinnalla kovastikin, niihin puuttuminen on aika haastavaa. Onko se mahdotonta hoitaa hyvin? Kun tuo erityisopetus on selkeästi pitkä tie joka vaatii suunnitelmallisuutta, kuinka se voidaan toteuttaa jos opiskelija itse ei sitoudu tuohon suunnitelmaan ja ”häviää” systeemiin…?

Erityisopetuksen ja tukiopetuksen ero!!! Opettaja kun antaa tukiopetusta, moni on siihen aika väsynyt koska opettajilla ei oikein tunnu riittävän siihen aika ja resurssit. Itse olen pitänyt suullista tenttiä, apuja ja tukea puhelimitse ja s-postilla, räätälöinyt kursseja yksilöllisesti, opettanut selkokielellä ja kuvilla, ohjannut kädestä kiinni pitäen ja ollut mukana ohjaustilanteessa…

Erityisopetukseen vaikuttavat seikat: laaja skaala hyviä asioita….Koen niiden olevan kuitenkin ihan ”peruskamaa”, eli ne ovat jälleen sieltä entisestä työstäni jäänyt mukaan…

Erityisopiskelijaksi määrittely: Opiskelijat itse eivät ole kovinkaan innostuneita HOJKS-prosessista… Pelkäävät itse leimautumista kokemukseni mukaan.

Ammatillinen erityisopetuksen yhteistyö verkosto on laaja, onko opettajalla aina resursseja kaikkeen tähän jos omassa ryhmässä on monta HOJKS:in  tai HOPS:in omavaa opiskelijaa? Itselläni on nyt tilanne, jossa ryhmääni kuuluu 26 opiskelijaa, puolet heistä ovat HOPS:attuja tai HOJKS:N omaavia… Tuo tekee kokonaisuuden hallinnasta välillä aikamoista, itse vaan miettii, että olenko minä nyt muistanut ottaa kaikki mahdolliset seikat huomioon, ettei tuo opiskelija jää paitsioon missään asiassa.

Työllistyminen…. tuettu työ…. tuettu oppisopimuskoulutus…. Yhteiskunnallisesti siis kovinkin tärkeää mahdollistaa kaikkien opiskelu ja työllistyminen. Järjestelmiä on, mutta toimiiko ne? On hyvä kuulla, että vaikeimmin vammaisten opiskeluun ja työelämään liittyvään problematiikkaan kiinnitetään tässä huomiota, koska olen valitettavasti huomannut, että esim. kehitysvammaliitto ei mielestäni kiinnitä näihin tarpeeksi huomiota. Vain ne, jotka osavat itse pitää puoliaan ja joiden omaiset ovat aktiivisa saavat palveluita. Itse haluaisin juuri näiden vaikeimmin vammaisten ihmisten puolia pitää liittyen tasa-arvoon juuri opiskelussa ja työllistymisessä.

Opettajan työkalupakki:

- Motivaatio!!! Miten tuet ja sitä herättelet jos opiskelijaa ei kerta kaikkiaan kiinnosta ja on ikään kuin ”pakotettuna” tuossa ammattikoulussa?

Aikaa ja huomiota haluan antaa, mutta jotenkin tuntuu, että on niin pulassa jos opetan aihetta, joka ei yleensäkään ole alkuun innostava…. 

Olisi ajatuksena mahtavaa, että koko ertyisopetusta ei enää tarvittaisi, eikös silloin olisi inkluusio ja intgraatio juuri toteutunut. Tosin,kaikki eivät pysty opiskelemaan samoissa ryhmissä, esim. nämä mainitut asperger ja autismi, he tarvitsevat omaa rauhaa, he eivät välttämättä kykene opiskelemaan tai työskentelemään isoissa ryhmissä tai kouluissa....

Jään pureskelemaan aihetta, onpa ihanaa kun tähänkin puoleen on kiinnitetty näissä opinnoissa huomiota. Tärkeä aihe ja kovin ajankohtainen. Olisiko siis niin, että jokaisessa meissä tulisikin asua erityisopettaja?

11.10.2011/Amped2/opetusharjoitelua yyt...

Omaksi kurssikseni on tämän kovasti muovautunut. Esimieheni tietää, että olen tätä pohtinut erityisesti liittyen näihin opintoihini, joten nyt saankin olla perehdyttämässä kaikkia muita opettajia aiheeseen... Opetusrungon olen sisältöineen ja ideoineen jakanut muille opettajille, jotka ovat tähän syystä tai toisesta joutuneet mukaan. Ennekaikkea minusta tuntuu, että minä olen päässyt ja muut ovat joutuneet.

Nyt olin siis suunnitelmallisesti tuon ryhmän tunteja pitämässä, joille tuon kurssin alkujaan suunnittelin. Nyt oli vuorossa tunnit 5-6. Kaikkihan ei tietenkään mene niinkuin oli suunniteltu... Ryhmä oli siis kovin valveutunutta ja olivatkin olleet tarkkoina jo heti ensimmäisillä tunneilla, joten oman talouden seuranta oli aloitettu ja budjettilaskelmat käynnissä itsenäisesti. Aivan mahtavia opiskelijoita! Tällä kertaa kävimme sitten työnhakemiseen kiinni, etsimme työpaikkoja, harjoittelimme haastatteluita ihan oikeasti ja kotitehtäväksi jäi työhakemuksen tekeminen. Haastatteluiden harjoittelu taisi mennä monella kyllä vähän leikiksi, mutta sitten meillä oli jälkeenpäin hyvä keskustelu siitä, mitä oikeastaan kannattaa työhaastatelussa sanoa ja tehdä ja mitä kehonkieli voi tlanteessa viestiä. Huomaan entisestään minulle olevan luontaisempaa laittaa vain tiettyjä asioita kalvoille ja keskustellen johdatella kysymyksillä opiskelijoita pohtimaan asioita. Osa meinaa kyllä jäädä keskusteluista pois, mutta jos näin näyttää tapahtuvan, laitan opiskelijat töihin. Eli, etsimään tietoa, perustelemaan löytämäänsä. Erilaisia oppijoita on todella luokkahuoneellinen, joten saa kyllä olla skarppina itse sen suhteen, kuka tarvitsee enemmän ohjausta ja kuka on itsenäisempi.

Eräs opiskelijaa tuossa ryhmässä kuuntelee tarkasti, hän kirjaa koko ajan puhumaani ja on vähän arka vastaamaan minulle mitään. Hänon aikuinen mes, maahanmuuttaja ja työkokemusta on. Hän keskustelee kyllä ryhmäläisten kanssa aina sujuvasti, jos he tekevät ryhmässä töitä. Keskustelin tuon ryhmän akon kanssa tilanteesta ja hän kertoi, että tuo mies kirjaa kaikki sanat joita ei ymmärrä, erikseen paperille. Selvittää ne myöhemmin sanakirjan tai ystäviensä avulla, mitä opettaja tarkoittaa sanoessaan näin. Hän ei halua kuulema häiritä tai keskeyttää opettajaa tai hidastaa muita opiskelijoita!! Voi ei miten kohtelias mies, mutta olisipa ihanaa jos hän rohkenisi joskus ottaa osaa keskusteluun ja vaatia selitystä niin, että hän siinä tilanteesa ymmärtäisi mitä tarkoitan. Tätä täytyy tulevaisuudessa miettiä, miten huomioin tämän puolen.

Nyt ei tuo itse luokkahuone työskentely ollutkaan ainoa asia mihin tuli kiinnittää huomiota. Meillä on tällä hetkellä aikamoinen ongelma noiden lukujärjestysten teossa, ryhmältä puuttuu tunteja 20 kpl syksyn lukujärjestyksistä ja niitä ei ole sijoitettu työsuunnitelmaani tai opiskelijoiden lukujärjestyksiin. Mietin, kuinka tuo kurssin tieto sitten voidaan onnistuneesti opettaa. Ryhmä on kovin valveutunut ja monin tavoin jo työelämää nähnyt. Aihe on nuorille aika haastava kuitenkin.... Miten saada tästä aiheesta kuitenkin mielekäs oppia? Katselin opetusmateriaaliani jälleen kerran läpi valtakunnallinen ops siinä vieressä. Paljon on asiaa, joka ei löydy ajantasalla kirjoista vaan netistä ja opiston ulkopuolelta. Voisiko tästä rakentaa tulevaisuudessa verkkokurssin? Nuoret ovat valveutuneempia internetin käyttäjiä kuin mitä minä. Tuo taito on myös erittäin oleellinen lähihoitajalle, tietoa tällä kurssilla etsitään eri sektoreilta, kunnalta, yksityisiltä palveluiden tarjoajilta tai kolmennelta sektorilta. Tietoa etsitään myös eduskunnasta ja esim. finlexistä. Miksei tätä kaikkea voisi laittaa verkkokurssin muotoon, jonka voisi opettajana koordinoida suoritettavaksi non-stoppinina esim. ensimmäisen vuoden aikana, perusopinnoissa???

Onkohan kukaan tätä edes miettinyt? Helpottaisi jälleen kerran lukujärjestyksen tekemistä, jos joku kurssi olisi selkeästi pois aikataulujen suunnittelusta. Uskon myös että se voisi hyvin suuniteltuna olla aika mielekäs monelle opiskelijalle. Nyt kun olen näitä nettiluentoja kuunnellut syksyn aikana ja katsonut noita rinnalla olevia kalvoja, näen kyllä mielessäni myös yyt-kurssille tulevaisuutta verkkokurssina. Taidanpa ottaa seuraavassa kehityskeskustelussa asian esimiehen kanssa esiin.

12.10.2011/ Amped2/Opetuksen seurantaa/kehitysvamma-alan neuvottelu päivät

Kuuntelin jälleen mielenkiinnolla asiantuntija luentoa siitä kuinka kehitysvammahuolto on järjestetty Englannissa. Aiheena oli ”Uusi osaaminen yksilökeskeisessä vammaistyössä – Miten kehittää henkilöstön osaamista uuteen toimintakulttuuriin?”. Aihe sinänsä antoi odottaa jotain mullistavaa ja hienoja asioita sieltä tulikin, ei kuitenkaan mielestäni kovin uusia. Ajatukset olivat Suomessa esillä jo 80-luvulla ja minut on myös perehdytetty tuohon samaan ajatukseen ”se ei ole merkityksellisintä mihin tuolla työnteolla pääset vaan kuinka siihen pääset” eli kehitysvammaisen rinnalla kulkien. Aiheessa käsiteltiin niitä persoonallisuuden piirteitä joita työntekijällä tulisi olla + siihen lisättynä ammattitaito joka on teoria opetuksena saatu.

Oho, luinkos minä tästä samasta aiheesta eilen illalla Kaikkosen artikkelista ammatillinen opettaja erilaisten oppijoiden ohjaajana? Kyllä, ihan samoja asioita tässä artikkelissa käsiteltiin, toisaalta vaaditaan tuota asiantuntijuutta aiheeseen, mutta myös persoona kysymys on tuo, kuinka tuo erilainen oppija kohdataan ja kuinka tuohon tilanteeseen opettajana mennään. Englannissa oli lähdetty tutkimaan noita työntekijöitä ja heidän käyttäytymistään ulkopuolisten tutkijoiden avustamana. Odotettiin, että niin kutsutut extrovertit pärjäisivät tuossa työssä parhaiten. Seurannan jälkeen tulikin ilmi, että introvertit olivat niitä persoonia, jotka jatkuvasti seurasivat tuota tilannetta ja ohjasivat opiskelija kun he tuota apua tarvitsivat. He myös asettivat itsensä ikään kuin taka-alalle ja siitä perspektiivistä tukien ohjasivat tuota kehitysvammaista opiskelijaa päivän askareissa. Mielestäni tämä sama ajatus tulisi nyt nähdä ammatillisten aineiden opettajan tuossa haastavassa nuorisoryhmässä. Jos ikään kuin osoitan suunnan nuorille mihin suuntaan heidän tulee lähteä selvittämään tuota tietoa aiheesta x ja siten ohjailen tai joskus vähän myötäilen, että päästään sinne jonnekin tavoitetta kohden mihin he ovat menossa. Joku tavoittaa tuon tavoitteen aikaisemmin, toiset ovat sillä matkalla pidempään ja jotkut käyvät monta mutkaa tuolla opin tiellä. Ehkä siinä on myös kuvainnollisesti se mitä Kaikkonen tuossa kirjassaan haluaa kertoa mielestäni, eli tarvitsemme siis tietoa yhteiskunnasta, jotta tiedämme mihin suuntaan opiskelijaa tulee luotsata tuolla tiellä. Tarvitsemme pedagogiikkaa jotta tiedämme kuinka tuo sparraus tapahtuu tuolla tiellä ja tarvitsemme teoriaa perustellaksemme tuon tien. Sitä tietä emme voi opiskelijan puolesta kulkea, mutta mukana voidaan mennä.

Aamupäivän luento-osuuden jälkeen meillä oli lyhyitä alustuksia niin kehitysvammaisten itsensä pitämänä, kuin myös opettaja edustuksen, sekä työelämän edustajan toimesta. Tarkoituksena hahmottaa kokonaistilannetta kehitysvamma-alan opetuksessa ja työelämässä. Pohdimme pienissä työpajoissa aiheita, joista sitten koottiin ajatuksia ylös ja kaikilla oli näin ollen jotain kotiin viemistä tuosta päivästä. Tätä pienryhmä työskentelyä olen myös kokeillut nuorten kanssa, se toimii jos on materiaali jonka pohjalta työskentely tulee toteuttaa. Nuorella ei luonnollisesti ole kosketuspintaa työelämään, joten omien kokemusten ja ajatusten vaihtaminen on kovin suppeaa. Päivä kuitenkin mielestäni toimi ajallisesti hyvin, en kerennyt missään vaiheessa väsähtämään vaan se sujui klo 16.00 sujuvasti.

Se mikä jäi itselleni opiksi tuosta päivästä ja kokemuksista, oli jälleen tuo pohdinta asiantuntijuudesta ja sen eritasoista. Meillä oli kuulijakunnassa eri alojen asiantuntijoita ja luennoitsijana myös. Luennoitsija oli kuitenkin arvostettu ja kuitenkin olimme ikään kuin samalla viivalla ammattilaisina, tällainen tunnelma jäi mieleen. Nuorten kanssa onko asetelma aina tällainen? Onko opettajalla minkälainen valta asema opiskelijaan ja kuinka se eroaa tällaisesta asiantuntijoiden seminaaripäivästä.

09.10.2011/Amped2/Teemaluento Heikki Pasanen

Heikki Pasanen – Opetuksesta ohjaukseen – kenen hyväksi?

Ohjaaminen?

-    professiona ja ammattina

-    toiminta- ja ohjausympäristönä

-    ammatillisen vuorovaikutuksentuotamisen muotona

-    ammatillisen auttamisen metodologiana

- lähellä eettisiä kysymyksiä

-    prosesseina

Ohjauksen tarve

-          työelämän muutokset

-          opetussuunnitelmat, koulutusohjelmat, tutkinnot

-          itseohjautuvuus

-          uudet oppimisympäristöt

-          uusi oppimiskäytäntö

ohjausosaamisen tarvetta on siis laajalti, miten tämä näyttäytyy työelämässä kiinnostaa minua. Ymmärtääkö organisaatiot, että esim. ammatillisten aineiden opettajan pedagoginen pätevyys pitää sisällään sellaisia taitoja, jotka hyödyttävät siis oikeasti myös esim. esimiestehtävissä toimijoita? Työelämä on kuitenkin oppimisympäristä siinä missä ammatillinen oppilaitos ja se on sitä varmasti enenevässä määrin, joten ohjausosaamista tarvitaan siellä kaikilta työelämän edustajilta.

Perinteinen (aine)opettajan orientaatio

-          OPS lakina, jonka mukaan toimia.

      --> tämä asia joka minulle myös aloittavana opettajana opetettiin. Kaikki neuvoivat, että siisä on sisällöt jotka tulee opettaa… Nyt olen jo oppinut, että kaikkea en välttämättä pysty opettamaan, mutta voin ohjata löytämään sen väylän, mistä tuo tieto sitten tarvittaessa löytyy

-->Bereiter ”opetusten antaminen on se osa opettamista, joka on keskittynyt oppimisen kohteiden tavoittelemiseen”.

Ohjaajan orientaatio

-          opiskelijan reflektiot, konteksti, toiminta ja tarina sekä materiaalit yhteisenä kohteena

-          yhteistyösuhde: opiskelija on oman tilansa siantuntija ja ohjaajan vuorovaikutusosaamisen ja kommunikaation asiantuntija

-          ohjaus ei ole terapiaa!!!

Kyllä on taas mielenkiintoista! Mielestäni nämä kaikki on oikeasti näkyvissä opistomaailmassa, on ne opettajat jotka ovat perinteisen opettamisen kannalla 

-->tieto ikään kuin tulee antaa, kaataa opiskelijalle. Joku sanoi viisaasti, että ikään kuin oksentaa tuon tiedon kuten lintu äiti lapselleen. Ja siinä se sitten on, käytäköön opiskelija sen kuinka parhaakseen taitaa.

Ohjauksen ja ohjauksellisuuden kannattajat näkyvät myös opettaja kunnassa, kuinka monia eri keinoja ja mahdollisuuksia he jaksavatkaan antaa ja yrittää löytää nuo parhaat mahdolliset keinot ohjaukseen, jota opiskelija pystyisi selvittämään noita annettuja haasteita tulevaisuudessa lähihoitajana.

Itse olen juuri tuon vuorovaikutuksen puolesta puhuja ja huomaan nyt, että kun aloitin ja kokeneemmat kollegat kysyivät minulta, että millä löydän tuon yhteyden nuoriin, vastasin: ensin on löydettävä se yhteinen kieli jolla opitaan ja sitten me vaan lähdetään miettimään, että mitäs meidän pitikään oppia…

Ohjauksen sosiaalimuodot

-->kaikki olen kokeillut ja nuorten kanssa parhaaksi olen ryhmätyöt havainnut, siinä saa monta asiaa samalla kerralla hanskaan, opiskeijat oppivat tuota ammatillista vuorovaikutusta, tiimityötaitoja ja minkä tässä nyt itsekin olen oppinut, ryhmässä on voimaa.

-->ohjauksen eri muodoista löytyy ajatuksia niin omaan oppimiseen kuin omaan työhön opiskelijan ohjaajajana…

-->verkko-opiskelu: tämä on meillä jatkuvana kiistan aiheena opettajien kesken, voiko lähihoitajaksi opiskella verkko-opinnoilla? Työ kuitenkin on ihmisten kanssa tehtävää työtä…

Ohjauksessa on ”koko opiskelija”

-->Tähän yritämme HDO:lla kovasti panostaa, ottaa opiskelija kokonaisuutena. Jotenkin tässä ehkä tuottaa minulle vaikeuksia omat ennakkokäsitykseni siitä, mikä on tuo opettajan rooli. Siitä on selkeästi harhakäsitys tuolla ”oikeassa työelämässä”, johtuu luonnollisesti siitä, että itse olemme opiskelleet ajalla, jossa opettaja oli tuo ”oksentava” tietopankki ja hänen sanansa oli laki. Nyt opettajan rooli on muuttunut, mutta työelämä ei sitä ehkä ole vielä sisäistänyt. En minäkään, ennen kuin nyt kun sitä hommaa olen tehnyt ihan livenä. Tämä ei siis ole kaukana oikeasti tuosta kehitysvammaisen ihmisen kokonaisvaltaisesta hoitamisesta, tilanteen hahmottamisesta. Olen siis hoitanut ja ohjannut näitä erilaisia oppijoita jo vuosia, käyttänyt siihen niitä ohjaustaitoja jotka olen tuossa työssä oppinut, joten olen pyrkinyt käyttämään niitä taitoja, jotka huomaan myös kuuluvan erityisopettajan ammattitaitoon.

DIALOGISUUS!!! Ohjauksellisessa neuvottelussa, allekirjoitan! Tästä nuoret opiskelijat tykkää, kysyvät oikein, saako täällä oikeasti sanoa mielipiteensä?!

Eli siis ohjaajan asemassa oleva opettaja kunnioittaa opiskelijaa ja tuota kontekstia jossa opiskelija on ja eliminoi häiriötekijät tuosta oppimistilanteesta. Mielenkiintoinen näkemys, mutta kyllä, se vaikuttaa hyvin järkeenkäyvälle ja tähän aikaan sopivalle. Eri asioiden huomioiminen noissa tilanteissa, kuinka oma käyttäytyminen vie tilannetta eteenpäin, non-verbaalisen vietinnän tärkeys, opettajan tilanteenlukutaito ym. tuntuvat jälleen tärkeille taidoille.

Sopiminen, välittömyys, kysyminen, tarkentaminen, selventäminen, konkretisoiminen, konfrontoiminen (?), jakaminen, yhteen vetäminen, näitä siis nuoren opiskelijan kanssa aina uudestaan ja uudestaan ohjaustilanteessa…

Kiinnostuksen herääminen aiheeseen oli yhtenä luennoitsijan tavoitteena. Kyllä heräsi kiinnostus aiheeseen, ohjausosaaminen on yksi oma mielenkiinnonkohteen ja sen taidon oppiminen on tavoitteeni. Juuri tällaiset luennot ja tiedot jotka herättävät pohtimaan niitä kysymyksiä MITÄ MINÄ VOIN TEHDÄ opettajana ovat mielenkiintoisia. Opistomaailmassa on paljon organisaatiotasolla olevia asioita joihin en voi vaikuttaa, mutta tämä on sitä konkretiaa, mihin oikeasti voin itse vaikuttaa ja sillä tavalla toimia paremmin työssäni.

Lopputehtävä:

Millaisia ohjauksen paikkoja opiskelijoidenpoluilla on opettamasi alan tutkinnoissa?

Ohjaustilanteita ja paikkoja on mielestäni kaikissa tilanteissa, joissa kohtaan opiskeljan, niin luokkahuoneessa kuin työssäoppimispaikoissa, niin myös koulunkäytävällä tai työhuoneessani, saatikka sitten tupakka-alueella…Koen olevani joka tilanteessa tuo ohjaaja, minulla ei ole erillistä roolia, jonka otan kun menen luokkaan, vaan olen tuo sama henkilö 24/7 vaikka en olisikaan edes opistolla jos törmään opiskelijaan. Haluan siis jatkuvasti toimia niin kuin opetan, eli tilanteessa kuin tilanteessa haluan antaa mallia esikuvana kuinka lähihoitaja käyttäytyy ja toimii. Itse ammatillisten aineiden opetus rajoittuu tietysti tiettyihin tilanteisiin luokassa tai työelämässä tai moodle-oppimisympärisössä.

Millaisia ohjauksen välineitä käytät opetuksessasi tai vuorovaikutuksessasi neuvottelutilanteissa?

Ohjauksen ensisijainen välinen olen minä itse. Kuinka toimin ja kuinka kuuntelen, keskustelen ja olen läsnä. Tämä on mielestäni ensi arvoisen tärkeä, voin joskus puhua enemmän ja joskus olen aivan hiljaa pitkiäkin aikoja, siitäkin välittyy tiettyjä asioita. Yritän välittää viestin opiskelijoille, että se mitä tehdään milläkin hetkellä, tehdään se sitten sataprosenttisesti, niin toimii lähihoitaja työssäkin. Omalla esimerkillä siis näytän, että en puuhaile muuta, en käytä kännykkää jos se ei kuulu tilanteeseen ja huomioin kaikki opiskelijat tunnilla, ketään ei jätetä tilanteesta ulos.

Välineisiin kuuluu varmasti oman itseni jälkeen kaikki materia mitä meillä on käytössä, joista kaikki audiovisuaaliset laiteet ovat nuo haasteellisimmat, mutta niitäkin olen oppinut käyttämään, kiitos opekorkean, joka ”pakottaa” minut voittamaan nuo pelot!

7.10.2011/Amped2/Teemaluento Kari Kekkonen

Ammatillinen koulutus taistojen kenttänä

Mitä luennon valossa opettajan tila/ vaikutusmahdollisuudet näyttää?

Mitä/ketä ammatillinen koulutus/opetus palvelee?

Aukesiko sinulle joku uusi näkökulma tähän aiheeseen?

Tällä kertaa yritän kirjoittaa luennon aikana suoraan muistinpanot tähän oppimispäiväkirjaan, katsotaan mitä tulee…

Näyttää sille, että ammatillinen opettaja on rakenteellisten muutosten armoilla, kuinka opetuksen suuret linjat ovat muodostuneet tai kuinka ne suunnitellaan muodostuvan ja siellä on sitten toimittava. Mielenkiintoiseksi jäi luennosta mieleen juuri tuo lähihoitaja koulutuksesta otettu esimerkki, elinhän itse opiskelijan tuon muutosvaiheen, jossa tarkoitus oli hyvä, saada moniosaajia kentille, jossa aikaisemmin koulutus oli tuottanut suppeamman osaamisalan hoitajia. Nyt haluttiin laaja-alaisempaa näkemystä työelämään. Kumpi siis oikeasti laahasi perässä koulutus vai työelämä? Minä koin uutena lähihoitajana valtavaa muutosvastarintaa työelämässä, koska kykyihimme ei luotettu ja uudistettua koulutusta pidettiin pätevöitymisen esteenä. Itse oppiahjoni yritti meihin opiskelijoihin valaa uskoa omaan ammattiosaamiseemme ja sen voimalla edelleen yritän valaa tuota luottamusta työelämään kun opiskelijoita siellä ohjaan.

Tuntuu siis että työelämä ja koulutusmaailma on ollut aikaisemmin ja on edelleen hieman hakoteillä toisistaan…

Koulurakenteet ovat ehkä hieman kuitenkin jäykät jossain suhteessa ja opettajan pedagogiset valmiudet ja luovuus tulee istuttaa näihin rakenteisiin. Itse koen näin käytännön kautta oppijana edelleen noiden rakenteiden olevan aika haastavia hahmottaa kokonaisuudessaan. Vaikka ymmärrän ammatillisen koulutuksen ja ammattikorkeakoulujen erot, on tuo verkostojen ja tulkintojen erot säädöksiä kohtaan välillä aika hurjiakin opettajien kahvipöytäkeskusteluissa. Kuinka esim. rakenteet tukevat tuota pedagogiikkaa ja mikä on opiskelijan oppimisessa pedagogiigasta kiinni ja mikä opiskelijan tai opettajan asenteista?

II-asteen ammatillisessa tutkinnossa olen kyllä tyytyväinen opettajan asemaani, voin mielestäni kuitenkin suorittaa tehtävääni suhteellisen vapaasti ja saan vaikuttaa itse myös OPS:in sisältöjen suunnitteluun, siinä pystyy tuota luovuutta käyttämään. Jotenkin kun noita kaavioita katselen, niin näyttää kuitenkin sille, että me opettajamme olemme siellä hierarkian alimmalla portaalla, jotkut muut tahot ja toimielimet tekevät ne päätökset, me olemme ”vain” se suorittava taho, joka tuon perustehtävän suorittaa…

Oppilaitosten autonimia tuntuu kyllä menneen eteenpäin vuosien saatossa kun luentoja kuuntelee, eli se on hyvä asia. Onko sitten hyvä asia, että eri paikoista valmistuvat hoitajat voivat olla kovin eri opin saaneet? Meillä ainakin opettajat ovat kyllä niin korkean työmoraalin omaavia, että uskon tason olevan valmistuvilla edelleen korkea HDO:lla. Onko se myös korkealla niissä pienissä oppilaitoksissa, jossa on taloudellisesti tärkeää saada opiskelijoita valmistumaan? Oppilaitosten sijoittuminen suomenkartalle on myös mielenkiintoista, voidaanko tällä jotenkin ohjata tuota koulutusta ja asiantuntijuuden sijoittumista maassamme tai kuntien imagoon liittyviä tekijöitä??

Opettajan koulutustaso on aihe mikä kovasti myös on mietityttänyt jo aiemmin. Opettajat ovat pätevämpiä ja pätevämpiä, mutta ammattikoulujen opiskelijat puhuvat ihan eri kieltä kuin nämä kovin korkeasti koulutetut opettajat… Jos työelämä on kaukana opistomaailmasta, on mielestäni opettaja ja opiskelijakin ajoittain aika kaukana ymmärryksestään siitä mitä ammattikoulussa tehdään.

Se kuulostaa kyllä hyvälle, että korkeakoulu ja ammattikorkeakoulumaailma ovat lähentymässä pikkuhiljaa toisiaan.

Taas tuntuu sille, että olen mennyt ”peppu edellä puuhun”, kun aloitin opettajan työt ennen pedagogista pätevyyttä. Tämä luento kyllä avasi aika paljon sitä, miltä kantilta yhteiskuntatieteilijä ja opettaja voikaan tätä perustehtävää laajemmalla silmällä katsella. Kuinka opetus ja koulutustaso vaikuttaa koko yhteiskuntaan ja mitkä vaikutukset sillä on maantieteellisesti työmarkkinoihin ja ihmisten sijoittumiseen. Mitkä vaikutukset tällä kaikella on maamme nuorten sijoittumiseen tulevaisuudessa ja millä tasolla haluamme pitää tuota osaamistamme.

Teemaluennon kuuluvuus oli aika huono, yleisön kommentit eivät kuuluneet, joten luennon kuunteleminen vaati kuulijalta aika paljon, että pysyi välillä mukana mistä puhutaan…

6.10.2011/Amped2/opetuksen seurantaa...

Arvot, asenteet ja muuttuva toimintaympäristö elämänkaaren eri vaiheissa –seminaari klo 8.30-16.00, seminaari tarkoitettu kehitysvamma- ja vanhuspuolella työskenteleville henkilöille, sekä alalle kouluttautuville lähihoitajille sekä ammattitutkintojen suorittajille.

Istuin lähes tyhjässä seminaarisalissa, ilmoittautuneita oli kovin vähän ja niistäkin vähistä ilmoittautuneista vain kourallinen oli paikalla. Ihmettelin tätä suuresti, koska itselleni tuo aihe oli äärimmäisen mielenkiintoinen omaan taustaani ja työhöni viitaten. En voinut ymmärtää miksei tämä ole vetänyt salia täyteen väkeä. Myös seminaaripuhujat olivat korkeasti koulutettuja, pitkänlinjan tutkijoita ja yhteiskunnallisella tasolla toimijoita, olisn kuvitellut aiheen kiinnostavan tässä yhteiskuntamme tilanteessa työskenteleviä hoitajia ja työnantajia. Paikalla oli loppujen lopuksi vain kaksi talon ulkopuolelta (HDO:n) ilmoittautunutta ja loput olivat opettajia, jotka olivat omista intresseistään lähtöisin kuuntelemassa, sekä kourallinen opiskelijoita, jotka olivat velvoitettuja tulemaan paikalle.

Kuuntelin ajatuksella ja mielenkiinnolla ensimmäiset puhujat, avaukset olivat mielenkiintoisia ja koskettavia, tunteet tulivat vallan pintaan noista kaunopuheista. Ensimmäinen ”kovemmanluokan” puhuja oli väitellyt tohtori, jonka puheajaksi oli laitettu 1,5 tuntia putkeen ennen ruokailua. Aamupäivään ei oltu suunniteltu yhtään taukoa.

Kuuntelin tuota esitystä mielenkiinnolla, olihan hän mielestäni todellinen asiantuntija. Puolessavälissä luentoa tunsin jo pientä puudutusta takapuolessa ja mietin, että ymmärtääköhän kaikki opiskelijat mikä merkitys tällä tilastollisella tiedolla on heidän käytännön työssään. Käännyin katsomaan taakseni auditorion nousevia penkkirivejä ja puolet niistä vähistä kuulijoista nukkui! Aivan järkyttävää!! Ajattelin myötätuntoisena tuota luennoitsija, myötähäpeä opiskelijoita kohtaan nousi pintaan. Itse en rohkenisi ikinä nukahtaa tällaisen asiantuntijan läsnä ollessa. Mieleeni nousi nyt kyllä ajatukset lukupiirityöskentelyssäkin esiin nousseista ajatuksista asiantuntijuudesta. Oliko tämä luennoitsija opiskelijoiden mielestä asiantuntija vai täysin vieraskielinen eri kulttuurin edustaja? He eivät ymmärtäneet miksi tuota luennoitsijaa olisi kenties pitänyt kunnioitta hereillä ololla. Miksi he eivät kiinnostuneet niin, että olisivat halunneet ymmärtää ja selvittää mitä tuolla puhuttiin?

Lounaan jälkeen osallistujia oli entistä vähemmän, päiväkahvin jälkeen enää vain muutama kuulija. Voi voi, mikäs kaikki tässä meni pieleen?

Aamupäivä oli pitkä varmasti kaikille, aikataulu oli suunniteltu niin, että pääsimme poistumaan syömään vasta 12.15, jolloin kaikki olivat jo väsyneitä ja nälkäisiä. Kukaan ei myöskään halunnut jäädä enää tekemään kysymyksiä luennoitsijalle. Myötätuntoni seminaaripuhujaa ja seminaarin organisaattoria kohtaan olivat kyllä heidän puolellaan. Tästä siis todella näki konkreettisesti sen, että pakotettuna ei opiskelijat kuuntele mitään, pitää saada se sisäinen tiedonjano syttymään. Aiheiden rytmittely ja tauotukset tulisi huolehtia kunnolla, että kaikki oikeasti jaksavat. Herää myös kysymys, kuinka tuo oli markkinoitu ulkopuolisille verkostoille kun osallistuja määrä oli noin pieni? Miksei arvot ja asenteet ole saaneet ihmisiä kiinnostumaan ja lähtemään tuohon seminaariin, mitä se kertoo työkulttuuristamme ja yhteiskunnastamme? APUA!

6.10.2011/sosiaalinen media, facebook-kaveruksiksi opiskelijoiden kanssa?

Olipa jännä kuunnella tänä aamuna töihin ajaessa, kuinka opetushallitus on miettinyt samoja asioita kuin me pienryhmän kanssa pari viikkoa sitten eli tuleeko opettajan ja opiskelijan olla sosiaalisessa meniassa kavereita vai ei. Suosituksia tulossa ja oppilaitokset antavat henkilökunnilleen jatkossa ohjeistuksia asian suhteen. Sittenpä ei tarvitse minunkaan tätä enää miettiä, saadaan asialle direktiivi!

6.10.2011/Amped2/Kimmo Mäen luennot

Työkulttuuri

Onko se asennekysymys? Tuntuu, että erilaisia kulttuureita löytyy saman katon alta useita ja ihan kenen kanssa vaan asioista puhuu niin tulee vähän erilainen käsitys siitä, millainen on tuo työkulttuuri nykyisessä työssäni. Kyseessä on mosaiikkimainen organisaatio ja verkostoja toimii ristiin rastiin ja näin ollen myös kulttuureja syntyy tiimistä ja verkostosta riippuen. Hoitoalalla pitkään työskennelleenä olen tutustunut tuohon klikkiytyneeseenkin työkulttuuriin. Myönnettäköön, että omat voimat eivät myöskään riittäneet tuohon klikkien tuulimyllyjä vastaan…. Nyt olen tyytyväinen nykyiseen innovatiiviseen työkulttuuriin. Kuinka paljon siitä tuntemuksesta, että meillä menee hyvin, riippuu omasta muuttuneesta, avoimesta asenteesta?

Sitoutuminen

Olemme huomanneet, että nykyään ei uusi polvikaan sitoudu työntekoon, ainakaan hoitoalalla pitkiksi ajoiksi. Nuoret haluavat liikkua ja katsella. Opettajat ammattioppilaitoksessamme tuntuvat olevan sitoutuneita työhön, mietin mikä se on sitoutumisen syy, opiskelijat? Organisaatio? Työkaverit? Tätä täytyy kysellä kollegoilta!

Autonomia, sen kun opettaja saa, alkaa sitoutuminen. Allekirjoitan! Uudessa työssä tämä on juuri kaikkein parasta, en ole aikaisemmin kokenut tuota vapautta tehdä työtä omalla persoonalla ja omalla tavalla. Tuon vapauden ja luottamuksen on saanut, en ainakaan minä halua sitä luottamusta menettää saatikka sitä vapautta menettää. Kuitenkin mietin kuinka tuota sitoutumista voi opettaa lähihoitajaopiskelijoille, siellähän tuo vapaus, ainakin työajallisesti on aika rajallista..

Opettaja helikopteriperspektiivissä….. Eli opettajan on oltava sosiaalisesti älykäs! Tätä jaksan aina hehkuttaa...

Osaaminen ja käsitys asiantuntijuudesta

Ohjausosaaminen on minulla nyt päällimmäisenä mielessä. Kuinka kehitys asiantuntijaksi siinä ja erilaisten oppijoiden kanssa tapahtuu. Yksilö ja yhteisö oppiminen ja osaaminen tässä…. Voi kun jossain kohtaa olisi se hetki, että kokisin hallitsevani ammattipedagogiikan…

Olipas hyvä kuunnella tätä luentoja, oman verkostoanalyysin tekeminen helpottuu, on vähän ajatusta siitä mitä minun tuleekaan analysoida….

5.10.2011/Amped2/Katri Aaltosen teemaluento

Opetuksen vai oppimisen suunnittelua?
Ajatuksia luennon pohjalta...

Omaan opetukseen liittyvät vaikeudet:

1. Tuntuu haastavalle, jos ei tunne ryhmää entuudestaan, en tiedä kuinka ”käsitellä” tuota ryhmää
2. Jos kurssi on sisällöllisesti minulle ihan uusi
3. Opiskelijoiden odotukset kurssia kohtaan jännittää, onko meidän ymmärryksemme alkuun sama siitä, mikä on kurssin tarkoitus
4. Miten kollegat ajattelevat opetuksestani ja sen sisällöstä?
5. Osaanko käyttää ajan oikein?

Haasteen opettajan perustehtävän tekee tosiaan välillä organisaation tarjoamat tietyt puitteet ja resurssit opetukselle, niissä puitteissa on sitten pysyttävä. Olen kuitenkin itse tottunut siihen, että raamit ovat selkeät ja niiden puitteissa toimitaan, joten en ajattele tätä koskaan negatiivisena, vaan kuten entisessä työssäni eräs vanhempi hoitaja minua opetti, ”asioilla on tapana järjestyä” ja ”tilanteen mukainen toiminta”, joten niillä mennään mitä on annettu!

Oppimiskäsitys – Ihmiskäsitys – tietokäsitys mietittää….

Tuntuu usein, että minulla on eri käsitys opiskelijoista kuin monella kollegalla… Opiskelijoiden valmiudet oppia ei mielestäni useinkaan riitä siihen, mitä kaikkea me haluamme heille opettaa. Tietoa annetaan tonni kaupalla ja mielestäni he eivät pysty mitenkään ymmärtämään tuota kaikkea. Tämä tuntuu vasta alkajasta kovin ristiriitaiselta, itse allekirjoitan Y. Engeströmin sanat, että mieluummin vähän laadukkaasti kuin paljon pinta raapaisulla. No todettiinhan tämä tässäkin luennossa, karsintaa, karsintaa…

Millaisia verbejä opiskelijoitteni teoista opetukseni aikana?

-          kirjoittaa, istuu, kuuntelee, piirtää, käyttää kännykkää, keskustelee, katselee, väittää vastaan

Opiskelijat ihmettelevät kun olen sanonut, että tunneillani saa väitellä ja keskustella!!! Kyllä minun tunnilla puhuvat muutkin kuin minä, välillä pitää ihan keskeyttää että päästään eteenpäin…puheenvuoroja pitää joskus jakaa.... Haluan väittelyä ja pidän sitä itselleni mielekkäänä kun opiskelijat uskaltavat puhua, mistä muutoin tiedän mitä he osaavat?

Harhakuvitelmia opiskelijan oppimisen ajasta? Sitä voisi luulla, että oppiminen tapahtuu nopeammin kuin se oikeasti tapahtuukaan. opiskelija tarvitsee aikaa prosessoidakseen asiaa, minunkin aikani prosessoida uutta tietoa vaihtelee. Joskus jäädään opiskelijoiden kanssa oikeasti pohtimaan, että mitäs me nyt sitten opittiinkaan tästä asiasta....

Opetuksen suunnitteluun liittyvät 5 tärkeintä asiaa:

1. Että on rauhassa aikaa suunnitella tuo kurssi
2. Aihe alue on itselle mielenkiintoinen ja tuttu
3. opiskelijoiden tunteminen, tietäminen heidän taitotasonsa
4. Ymmärrys tavoitteista ja sisällöistä
5. Mahdollisuus loppureflektioon!!!

Onpa luentoa kuunnellessa kiva huomata, etten ihan metsään ole mennyt kun olen opetusta suunnitellut. Entinen työni kehitysvammaisten kanssa on antanut eväät tuolle toiminnan seuraamiselle ja tuota tilanteen lukutaitoa ole käyttänyt opetustyössäkin. Seuraan siis opiskelijoita kuinka he jaksavat, näyttääkö sille, että heymmärtävät, ovat tilanteen tasalla, ovat innostuneita yms.yms. Tilanteenlkutaito ja sosiaalinen älykkyys ovat lempitermejäni ja mielestäni opettajan tulee nämä taidot hallita!

Mikä on oppimisen kohde?

Usein tuntuu, että oppiminen lähtee opiskelijoillani asenne muokkauksesta. He ovat alkujaan joko täysin vastarinnassa, asenteet esim. kehitysvammaisuutta kohtaan ovat ihan takapajulasta… toisissa aineissa opiskelijat taas puolestaan luulevat jo tietävänsä kaiken, esim. syrjäytyminen, köyhyys, sosiaaliset riskit, päihteiden käyttö… Koen, että asenteita muokkaamalla voi opettaa samalla aiheesta…

Opiskelijan taustatiedot… en juurikaan saa taustatietoja, muuta kuin ryhmätunnuksesta voin päätellä ovatko he nuoria vai aikuisia, kaksoistutkintolaisia vai oppisopimusopiskelijoita. Tärkeää on ensi kohtaaminen ryhmän kanssa, ensimmäisten tuntien aikaan teen päätöksiä loppukurssin suunnittelusta, mihin suuntaan ollaan menossa, kuinka keskustelen opiskelijoiden kanssa ja millaisia tehtäviä teetän, mikä on heidän ymmärryksensä ja tietopohjansa nyt esillä olevista asioista. Mielestäni kurssin kulkua ei voi lukkoon lyödä ennen kuin on tavannut opiskelijoita, vasta tapaamisen ja tuntemuksen jälkeen voi tehdä päätöksiä menetelmien suhteen. On mielekästä myös minulle, jos opetan samaa yhmää enemmän, näin tiedän jo heidän tapansa oppia heti kurssin alussa.

Oppimaan oppimisen ohjaus – haasteellista jos opiskelija ei ole motivoitunut tai suoranaisesti valehtelee sopimuksista…Valitettavasti tätä nuorten kanssa välillä tapahtuu, silloin otan kuraattorin, opon tai esim.teveydenhoitajan avuksi, yksin en lähde asioita ratkomaan haastavien tapausten kanssa. Motivoituneet opiskelijat ovat ihania, heidän kanssaan oppimaan ohjaus tuntuu aivan upealle, minäkin opin ohjauksesta ja oppimisesta aina uutta!

Symboolit: olen käyttänyt vammaistyössä + vammaistyötä opettaessa, pitäisi varmaan lisätä selkeästi nuorisopuolen opetukseen. selkokieltä olenkin jo käyttänyt…. Ammattikoululaiset eivät omaa akateemisia opiskelutaitoja, joten menetelmiä täytyy todella miettiä!

Maind-mappia olen käyttänyt itse, olen sitä myös kovasti suositellut niille, joilla vaikeuksia lukea ja hahmottaa asioita tekstistä. erityisopettajalta myös lisää apuvälineitä….

Mikä omassa opiskeluympäristössä ollut tehokkainta? Miksi? Tuntuu, että pidän enemmän ja enemmän verkkokurssista, omalla ajalla kotona omassa tahdissa tapahtuvaa opiskelua, sopii työtä tekevälle opettajalle jolla on perhe…. voi yhdistää myös työn ja opiskelun…Oma organisaatio on hyvä oppimisympäristö, kaikkialla asiantuntijoita ja opiskelijoita jotka haastavat minut uudestaan ja uudestaan oppimaan ja opiskelemaan lisää…tähän verkkokurssiin taisin nyt jäädä vähän jumiin, perhe jo katsoo pitkään kun kuljen läppärin kanssa pitkin huushllia tehden muistiinpanoja milloin mihinkin ja keskustellen ja kommentoiden asioita arjessa... olen tainnut löytää itse taas oppimisen ilon! Kauheaa, yleensä tähän aikaan koen kaamosmasennusta ja nyt olen intoa täynnä...

Kyllä se on oppimisen suunnittelua, kuinka saan opiskelijan innostumaan opiskelust, kuinka olla itse innokkaana mallina ja esikuvana siitä, että oppiminen on oikeasti mukava asia. Ei lannistava ja kuormittava!