Lukaisin eilen Poikelan ja Järvelän (2007) artikkelin ”Työssäoppimisen prosessimalli oppimisen johtamisessa ja osaamisen arvioinnissa” teoksesta A. Etäpelto, K. Collin, & J. Saarinen (toim.) 2007. Työ, identiteetti ja oppiminen. Helsinki:WSOY.(178-197).
Mielestäni pitkään hoitotyössä työskennelleenä ja opiskelijoita ohjanneena, on äärimmäisen hyvä, että on herätty tuohon kokemukselliseen oppimiseen. Pahoin pelkään, että moni ammatillisten aineiden opettaja on kadottanut todellisen työn tuntemuksen tehdessään pitkään tuota opettajan akateemista työtä, jossa ”kädet eivät saveen yltä” kuten hoivapuolella asia ilmaistaan.
Omalta kohdaltani voin olla onnellisessa asemassa, ymmärrän, että minulla on aikamoinen kultakimpale käsissäni kun tiedän tuon lähihoitajien oikean arjen kun olen tuota tehnyt. Toisaalta voin myös nyt opiskella noita taitoja joilla opettaa tuota ammattia tuleville lähihoitajille ja samalla myös prosessoida omaa osaamistani opettajana ja hoitoalan ammattilaisena, sekä nähdä tuon oppimisen prosessimuotoisen luonteen opiskelijoissani. Tiedon ja kokemuksen vuorottelu vie tuota meidän kaikkien osaamista aivan uudelle tasolle, testaamme aina uudestaan ja uudestaan oppimamme käytännössä, opimme virheistä ja haemme uutta tietoa selvitäksemme kohtaamistamme haasteista. Kuten minä juuri tein perustaessani oman blogin! Huomaan olevani tästä varsin ylpeä…
Työssäoppimisen konteksti on varsin mielenkiintoinen ja huomionarvoinen seikka. Puhuin aikoinani nuorten kouluttamattomien työntekijöiden kanssa, jotka kokivat saaneen hyvän ja ammatillisen perehdytyksen hoitokodin työhön. He kokivat, että työn eettistä puolta oli korostettu ja he kokivat työryhmän pitävän huolen siitä, että arvot toteutuivat työssä. Kokematon työntekijä kävi tutustumassa eri hoitokoteihin ja eräässä koulutuksessa ja huomasi itse, että mitenkähän olisi käynyt hänen hoiva-alan arvojen mukaisen työnteon, jos hän olisi aloittanut uransa työyhteisössä, jossa moraali ja etiikka ei saaneet sijaa ja toiminta oli muutoinkin kovin kyseenalaista. Kokemuksen kautta noita asioita siis lähdetään myös pohtimaan ja opettelemaan, se kuinka tuo kokemus koetaan onkin jokaiselle yksilölle kovin mielenkiintoinen ja yksilöllinen kokemus. Tilanteena uuden asian perehdytys ja työnoppiminen on ohjauksellisesti haastavaa, ei pelkästään tuon tiedon siirtäminen ja välittäminen perehdyttäjän/ohjaajan tilanteenlukutaito nousee arvoon arvaamattomaan.
Itse olen kasvanut kehitysvammatyöhön, olen toisen polven ”hoivaaja”. Äitini opetti minut kovaan työmoraaliin ja eettiseen työskentelyyn hoiva-alalla. Vuosien varrella olen nähnyt erilaisia tapoja tehdä työtä ja johtaa, omat yhteiskuntatieteelliset opintoni aloitin juuri siitä syystä, että mietin, onko tuo nyt ainoa tapa johtaa. Esimiehenä toimiessani mietin entisiä esimiehiäni, kuka oli tehnyt mitäkin hyvin, siitä otin mallia. Joku toinen oli toiminut täysin eettisesti väärin niin työntekijää kuin koko yhteisöä kohtaan jossain muutostilanteessa, tuon nähdessäni päätin, että minä en ainakaan noin halua toimia. Olen siis omien taustojeni kautta opiskellut tuon työn, ottanut mallia ja tehnyt virheitä, oppinut niistä ja kokeillut toisella tavalla hoitaa tilanteen. Sosiokulttuurinen taustani, konteksti ja jatkuva oman työn ja oppimisen prosessointi pitää siis henkilökohtaista kehitystäni yllä. Toivottavasti halu, ja ennen kaikkea kyky prosessoida ei unohdu koskaan.
Jos sen halun uusiutua ja tuon omistamani sisäisen tiedon osaisin opiskelijoille jotenkin välittää, tekisi se minusta opettajan. Nuo välineet ovat kuitenkin minulla vielä hakusessa, taitojen metsästys siis jatkukoon...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti