Lukupiiri 3C/30.6.2011

Pienryhmäläisiä "hättyytelty" oman lukuvalintansa johdosta, tähän minut valtuuttaa tämän lukupiirin vastuun lankeaminen.

Oma opiskeltava kirjallisuuteni on Filander, K & Vanhalakka-Ruoho, M (toim.). 2009. Yhteisöllisyys liikkeessä. Aikuiskasvatuksen 48. vuosikirja. Gummeruksen kirjapaino Oy. Jyväskylä.

Luettava artikkelit:
* Laukkanen, M. & Vaattovaara, V. Kuulumisen tiloja verkossa, s. 187-214.
* Kuittinen, M. &Kejonen, M. Yhteisöllisyyden paradoksit: tiimit ja henkilöstöryhmät yhteistä merkitystä rakentamassa, s 245-270.
* Arnkil, R. Siltoja yli kinkkisen virran: hyvien käytäntöjen leviäminen työyhteisössä, s. 325-352.

Kirja varattu kirjastosa ja saapuu varmasti alkuviikkoon mennessä... Kevyttä kesälukemista!

14.6.2011/ Tietotekniikkaa ja hikipisaroita...

Jälleen uusia aluevaltauksia tietotekniikan suhteen, HEKS ja linkki tähän blogiin liitetty yhteiselle google alustalle.... Ehkä opin vielä olemaan kammoksumatta tätä tekniikkaa...

Juu, älkää opiskelukaverit tehkö puolestani, kyllä mä vielä opin... :)

10.6.2011/ Työssäoppimisen prosessimalli oppimisen johtamisessa ja osaamisen arvioinnissa

Lukaisin eilen  Poikelan ja Järvelän (2007) artikkelin ”Työssäoppimisen prosessimalli oppimisen johtamisessa ja osaamisen arvioinnissa” teoksesta A. Etäpelto, K. Collin, & J. Saarinen (toim.) 2007. Työ, identiteetti ja oppiminen. Helsinki:WSOY.(178-197).

Mielestäni pitkään hoitotyössä työskennelleenä ja opiskelijoita ohjanneena, on äärimmäisen hyvä, että on herätty tuohon kokemukselliseen oppimiseen. Pahoin pelkään, että moni ammatillisten aineiden opettaja on kadottanut todellisen työn tuntemuksen tehdessään pitkään tuota opettajan akateemista työtä, jossa ”kädet eivät saveen yltä” kuten hoivapuolella asia ilmaistaan.

Omalta kohdaltani voin olla onnellisessa asemassa, ymmärrän, että minulla on aikamoinen kultakimpale käsissäni kun tiedän tuon lähihoitajien oikean arjen kun olen tuota tehnyt. Toisaalta voin myös nyt opiskella noita taitoja joilla opettaa tuota ammattia tuleville lähihoitajille ja samalla myös prosessoida omaa osaamistani opettajana ja hoitoalan ammattilaisena, sekä nähdä tuon oppimisen prosessimuotoisen luonteen opiskelijoissani. Tiedon ja kokemuksen vuorottelu vie tuota meidän kaikkien osaamista aivan uudelle tasolle, testaamme aina uudestaan ja uudestaan oppimamme käytännössä, opimme virheistä ja haemme uutta tietoa selvitäksemme kohtaamistamme haasteista. Kuten minä juuri tein perustaessani oman blogin! Huomaan olevani tästä varsin ylpeä…

Työssäoppimisen konteksti on varsin mielenkiintoinen ja huomionarvoinen seikka. Puhuin aikoinani nuorten kouluttamattomien työntekijöiden kanssa, jotka kokivat saaneen hyvän ja ammatillisen perehdytyksen hoitokodin työhön. He kokivat, että työn eettistä puolta oli korostettu ja he kokivat työryhmän pitävän huolen siitä, että arvot toteutuivat työssä. Kokematon työntekijä kävi tutustumassa eri hoitokoteihin ja eräässä koulutuksessa ja huomasi itse, että mitenkähän olisi käynyt hänen hoiva-alan arvojen mukaisen työnteon, jos hän olisi aloittanut uransa työyhteisössä, jossa moraali ja etiikka ei saaneet sijaa ja toiminta oli muutoinkin kovin kyseenalaista. Kokemuksen kautta noita asioita siis lähdetään myös pohtimaan ja opettelemaan, se kuinka tuo kokemus koetaan onkin jokaiselle yksilölle kovin mielenkiintoinen ja yksilöllinen kokemus. Tilanteena uuden asian perehdytys ja työnoppiminen on ohjauksellisesti haastavaa, ei pelkästään tuon tiedon siirtäminen ja välittäminen perehdyttäjän/ohjaajan tilanteenlukutaito nousee arvoon arvaamattomaan.

Itse olen kasvanut kehitysvammatyöhön, olen toisen polven ”hoivaaja”. Äitini opetti minut kovaan työmoraaliin ja eettiseen työskentelyyn hoiva-alalla. Vuosien varrella olen nähnyt erilaisia tapoja tehdä työtä ja johtaa, omat yhteiskuntatieteelliset opintoni aloitin juuri siitä syystä, että mietin, onko tuo nyt ainoa tapa johtaa. Esimiehenä toimiessani mietin entisiä esimiehiäni, kuka oli tehnyt mitäkin hyvin, siitä otin mallia. Joku toinen oli toiminut täysin eettisesti väärin niin työntekijää kuin koko yhteisöä kohtaan jossain muutostilanteessa, tuon nähdessäni päätin, että minä en ainakaan noin halua toimia. Olen siis omien taustojeni kautta opiskellut tuon työn, ottanut mallia ja tehnyt virheitä, oppinut niistä ja kokeillut toisella tavalla hoitaa tilanteen. Sosiokulttuurinen taustani, konteksti ja jatkuva oman työn ja oppimisen prosessointi pitää siis henkilökohtaista kehitystäni yllä. Toivottavasti halu, ja ennen kaikkea kyky prosessoida ei unohdu koskaan.

Jos sen halun uusiutua ja tuon omistamani sisäisen tiedon osaisin opiskelijoille jotenkin välittää, tekisi se minusta opettajan. Nuo välineet ovat kuitenkin minulla vielä hakusessa, taitojen metsästys siis jatkukoon...

10.6. 2011 /Blogi harjoittelua

10.6.2011

Blogin avaaminen ja työstäminen on varsin haastavaa kun on kauhistellut tietotekniikka kuten minä. Välillä pelottaa tämä koko opiskelu ihan vaan tämän tekniikan takia. Luulin pääseväni vaivattomimmin opiskeluista, kun ilmoittauduin verkkokurssille, mutta nyt kävikin niin, että joudun kohtaamaan suurimman pelkoni eli TIETOTEKNIIKAN! IIk...

Opettajan kommentteja odotellen... etenkin siihen, miten HEKS olisi järkevä tänne blogiin asettaa, jotta sitä voi työstää… Laitanko aina uuden päivitetyn näkyviin ja poistan vanhan (eli työstän HEKSiä omissa tiedostoissa ennen kuin siirrän blogiin)…

9.6.2011/ Opettajan ammatillinen kehitysprosessi ja sen tukeminen

Jäipäs vaivaamaan tuo edellisen kirjoituksen lause, ”osaan opettaa…”, enhän taida vielä kuitenkaan osata opettaa, vaikkakin tietoa minulla aiheesta on… Huomasin myös, että vaikka luulen osaavani tehdä tuota hoivatyötä, täytyy nyt oikeasti osata itse myös teoria ja perustella toimintansa ihan eritavalla kuin aikaisemmin. Opiskelijoihin ei kerta kaikkiaan uppoa pelkästään malli ”tehkää näin” vaan on todella ymmärrettävä miksi näin tehdään ja miten se tehdään. Opettajana vielä yritän miettiä kuinka tuon kaiken kerron, jotta juuri tähän nimenomaiseen kuulijakuntaan osuisi ja uppoaisi tuo tieto…

Luin artikkelin ”Opettajan ammatillinen kehitysprosessi ja sen tukeminen”, jonka on kirjoittanut Annikki Järvinen 1999. (verkkoversio artikkelista www.haaga-helia.fi/aokk).

Huomaan olevani tuon opettajan kehitysprosessin alku päässä. Aloitin opettajan työni viime syyskuussa, joten työni on ollut käytännön asioiden ja organisaation opiskelua, opettamisen opettelua ja opettajan työn ymmärtämään oppimista. Huomaan huokaisevani, että onneksi minulla on kollegoja, jotka ovat antaneet vinkkejä, kysyneet tuntien jälkeen miten on mennyt ja jaksaneet kuunnella tuntojani opiskelija ryhmistä ja omasta osaamattomuudestani. Työni on siis ollut jo alusta asti prosessin omaista, suunnittelua, toteutusta ja arviointia, uudelleen suunnittelua ja toteutusta ja  jälleen arviointia.

Tuota lukumateriaalissa esille tuotua prosessimallia tutkiessani huomaan, että olen ikään kuin siirtynyt induktiovaiheesta vakiinnuttamisen vaiheeseen ja huokaisen jälleen, että onneksi olen nyt suorittamassa näitä opettaja opintoja ennen kuin olen oppinut ”väärän” tavan tehdä opetustyötä. Olen toisaalta kuin tyhjäpaperi opetustaidoiltani, valmis ottamaan uutta tietoa vastaan ja testaamaan sitten taitojani. Ajoittain tuntuu kuin osaisin jo jotain kun  saan opiskelijaryhmän toimimaan ja luokkahuoneessa tapahtuu jotain nousujohteista ja positiivista. Toisaalta taas huomaan OPS:ia tutkiessani, että ohjausosaamiseni todella vaatii pohtimista ja asiaan tulee nyt paneutua, ilman asioiden tiedostamista ja näkyväksi tekemistä en voi ymmärtää ja hahmottaa tilannetta. Myös erilaisten oppijoiden tilanne ryhmässä mietityttää, kuinka osaan huomioida nuo ryhmäläisten erilaiset tarpeet. Olen kuullut lukuisia kertoja kuinka opettajan tulisi huomioida erilaiset oppimisvaikeudet ja opiskelijoiden erityispiirteet, mutta kuinka voisin ne tiedostaa lyhyellä kurssilla jolla istuu parhaimmillaan 30 minulle täysin tuntematonta opiskelijaa? Opettajan ohjausosaaminen tuntuu siis kovin haasteelliselle työlle kun ryhmästä tulee erottaa yksilöt omine piirteineen.

Edellisessä työssäni huomasin tympääntyneeni, aloin polkea paikallani ja työnkuvan muuttuminen esimiehestä opettajaksi toi jälleen uutta sisältöä työhön.  Onko opettaminen sitten kuitenkaan pelkästään työtä? Onko se tapa ajatella tuota omaa ammattia? Opin itsestäni myös samalla kun opin opettajan ammatista ja opettamisesta sekä tuosta koulutuskulttuurista ja oppilaitosten funktiosta. Vaikka työelämässä olen ollut jo yli 15 vuotta, tuntuu kuin olisi taas uran alussa kun miettii tätä hoiva-alaa ja kehitysvammahuoltoa ihan uudesta näkövinkkelistä.

Itsetutkiskelu alanammattilaisena ja sitä kautta opettajana tekee siis hyvää. Vierivä kivi ei sammaloidu ja siitä täytyy tässä työssä pitää kiinni…

HEKSin työstäminen on tässä jatkuvasti myös mielessä. Tuntuu, että puolet opinnoista on suoritettu kun saa HEKSin tehtyä, on siinä aikamoinen miettiminen. Oman osaamisen tunnistaminen ja tuon tiedon laittaminen järkevään ja napakkaan muotoon aiheuttaa hieman päänvaivaa...

Jatketaan siis harjoitksia...

5.6.2011/ Ammatillisen opettajan ammatti-identiteetti muutoksessa

Luin artikkelin ”Ammatillisen opettajan ammatti-identiteetti muutoksessa” teoksesta Työ, identiteetti ja oppiminen (s.156-176. Eteläpelto, Collin ja Saarinen (toim.)).

Tuo ammatti identiteetti on kaiken kaikkiaan aika mielenkiintoinen asia. Itse artikkelin haastatellut opettajat edustivat mielestäni niitä ammatillisia opettajia, jotka ovat tehneet työtä jo aika kauan. Itse olen tehnyt opettajan tehtäviä vasta viime syksystä, joten pidän itseäni enemmän hoitoalan työntekijänä, lähihoitajana ja esimiehenä. En osaa identifioida itseäni akateemiseksi, saatikka opettajaksi. Johtuukohan myös osaltaan omasta taustastani, en ole koskaan haaveillut tai kuvitellut olevani opettaja.

Minut myös palkattiin tehtävään ennen kaikkea pitkän työuran vuoksi, siksi, että tiedän mitä tuo ”oikea” lähihoitajan työ on. Osaan opettaa niitä taitoja opiskelijoille, joita he vammaispuolen työkentällä tarvitsevat ja tiedän mikä tilanne tuolla työrintamalla on.  Minun on aika vaikea samaistua ammatillisiin opettajiin jotka ovat olleet opetustehtävissä yli kymmenen vuotta yhtäjaksoisesti ja puhuvat vain hienoa akateemista kieltä, joka ei kuulostaa alkuunkaan sille, mitä tuolla työelämässä puhutaan. Työelämä ja opistomaailma ovat todellakin vieraantuneet toisistaan. Olemme käyneet esimieheni kanssa tästä keskustelua ja hän kannustaa minua olemaan ylpeästi ja vahvasti se ”hoitoalan duunari” joksi itseni edelleen koen. Sillä tavoin voin myös omalta osaltani edistää työelämän ja oppilaitosmaailman lähentymistä ja olla esikuvana nuorille.

Huomaan myös ajattelevani, että en halua olla niin kaukana todellisesta työstä kuten nykyiset kollegani, haluan säilyttää otteeni hoiva-alaan ja vammaistyöhön. Pidän edelleen entisiin kollegoihin yhteyttä ja käytän noita suhteita hyväkseni kun haluan viedä opiskelijoitani tutustumaan siihen ”oikeaan työhön”. Edelleen olen siis ammatti-identiteettini kanssa hukassa, vai olenko sittenkään? Tarvitseeko minun edes mennä tuohon samaan muottiin vanhempien opettajien kanssa vai voisinko lähteä luomaan ihan uutta roolia opettajalle ammatillisessa koulutuksessa. Minut on palkattu tiettyjä tarpeita silmällä pitäen ja minulla on oma vahva näkemykseni osaamisestani. Olen siitä siis ylpeä ja sillä mennään eteenpäin!

Jospa voinkin omalta osaltani luoda minulle ominaista tapaa ohjata opiskelijoita tulevaan ammattiin näillä eväillä mitä minulla jo toisaalta on. Annan omalla esimerkilläni kuvan ammatillisesta käytöksestä ja niistä taidoista ja arvomaailmasta joka minulle on kokemuksen mukana tullut. Ymmärtääköhän opiskelijat asiat alkuunkaan niinkuin ne luulen opettavani? Jälleen huomaan pohtivani noita taitoja joilla opetan ja ohjaan, kuinka "tökkäsen" opiskelijat oikeaan suuntaan ammatissaan...

Opettajalla on aikamoinen valta ja vastuu siitä, mitä noista ammatillisen oppilaitoksen kasvateista tulee. Mikä on tuo tiedon määrä mitä edellytetään, onko mielummin vähän tietoa joka sisäistetty hyvin vai paljon pientä hajanaista tietoa, laadukas tieto lienee parempi. Oppimistilanteen ymmärtäminen ja siinä kontekstissa oikean ohjausmenetelmän käyttäminen on varmasti kaiken a ja o, mutta onkos minusta tähän?

4.6.2011/Pedagogisten opintojen aloitus ajatuksia...

Pedagogiset opinnot olleet hieman katkolla kasvatustieteen appron tehtävien takia. Voiko niitä edes toisistaan erottaa? Olen työstänyt opetus ja oppiminen –jakson tehtäviä. Ensimmäinen käsitteli sosiokulttuurista oppimista ja se tuntui varsin mielekkäälle tavalle katsella oppimista ja mitä minun tulee opettajana ottaa huomioon opiskelijoita ohjatessani. Taustat ja menneisyys, mistä he kaikkine moninaisine kulttuuri- ja kehitystaustoineen tulevatkaan; sillä kaikella on luonnollisesti merkitystä. Toisaalta myös omat taustani taas vaikuttavat siihen, kuinka olen itse oppinut asioita ja kuinka niitä opetan omille opiskelijoilleni. Oman oppimisen ymmärtäminen ja tiedostaminen auttaa kummasti myös ymmärtämään opiskelijoita paremmin. Seuraava tehtävä samaan kurssiin liittyen käsitteli kognitiivista psykologiaa ja tuon kirjan käsittely vaati minulta aikaa ja uudelleen ja uudelleen lukemisen aloittamista alusta. Aihe ei jotenkin saanut minua innostumaan. Päätin hypätä ensimmäisen kappaleen yli ja siirtyä vauvaiästä suoraan nuoruuteen. Tämä auttoi, pääsin kiinni asiaan ja sain kuin sainkin työstettyä tämänkin aiheen läpi. Eli ymmärrys vielä ajattelun ja henkisten resurssien liitämisestä tuohon sosiokulttuuriseen oppimiseen antaakin jo huomattavasti kattavamman kuvan ihmisen oppimisesta elämänkaaren kaikissa vaiheissa.

Tänään olen saanut tehtyä myös HEKSiä ja skypenkin sain toimintaan. Ensimmäiset kuulumiset vaihdoin jo pienryhmän Anun kanssa. Tekniikka hieman hirvittää, mutta yksi tämän kurssin pääannista minulle varmaan tulee olemaan tuon tekniikan oppiminen ja hyödyntäminen tulevaisuudessa omassa opetuksessa.

Tilanne kartoitus tehty, olen ollut tänään reipas HEKSin teon kanssa ja sitä ajatustyötäkin on tullut tehtyä.                                                    

24.5.2011/ Ensimmäiset lähipäivät takana...

Ensimmäiset kaksi lähipäivää opekorkeassa takana. Tuntuu kuin olisi jonkin asteisesta tsunamista selviämässä, päivät ovat olleet tiedollisia, opintokokonaisuuksiin liittyviä pyörremyrskyjä, jotka toivon mukaan pystyn pureskelemaan ja omaan elämääni aikatauluttamaan. Toisaalta on tunne, että kaikki linkittyy ehkä oikein hyvin nykyiseen työhöni HDO:lla ja toisaalta on tunne, että apua, mitä tästä oikein tulee.

Eilinen päivä ryhmäydyttiin. Yleisesti ottaen olen ollut vastaan väkisin ryhmätöiden tekoa, teennäiset ryhmien muodostamiset ovat tuntuneet omissa kokemuksissa työyhteisöissä kovin epämieluisilta ja ne eivät ole juurikaan tuottaneet tulosta. Nyt kuitenkin pystyimme vaikuttamaan ryhmäytymiseen itse. Kuinka löytää sopiva pienryhmä? Etsinkö ihmisiä omalta alalta? Etsinkö ryhmäläisiä liittyen omiin opintoihin? Vai etsikö ihmisiä joilla on samanlainen tyyli hoitaa työ ja opiskelu? Ryhmäytyminen oli haastavaa ja huomasin hieman luovuttavani, minulle kelpasi kuka vaan, kuka oli ilman ryhmää. Nyt jälkeenpäin mietittynä, ihan kuin ”oikeissa töissä” otetaan ketä saadaan ja sillä sitten toimitaan parhaalla mahdollisella tavalla. No eihän siinä hullummin kuitenkaan käynyt. Ryhmäläiseni tuntuvat olevan kovin eri aloilta, yhtä en ole edes vielä tavannut, mutta yhteinen intressi meillä on kuitenkin saada mukaamme välineitä opettamiseen ja ohjaamiseen niin koulumaailmassa kuin kenties työyhteisöihinkin. Toisaalta meitä motivoi myös pedagogisen pätevyyden saavuttaminen joka toisi meille jokaiselle taloudellista turvaa ja jatkuvuutta elämäämme. Raadollista myöntää tämä asia ääneen.

Päivistä jäi mieleen todellakin se, ettei verkko-opiskelu olekaan ollenkaan yksinäistä puuhaa, kuten luulin. Verkko mahdollistaa paljon työskentelyä monella muulla tavalla kuin perinteisillä opetusmenetelmillä. Olen opiskellut useamman kurssin avoimessa yliopistossa verkko-opiskeluna ja siellä on työ ollut kovin yksinäistä, eikä ryhmätoveria koskaan ole tarvinnut katsoa silmästä silmään, joten kommentointi on saattanut olla joskus ehkä provosoivaakin. Nyt kuitenkin meillä on jonkinlainen aavistus siitä, minkälaisten ihmisten kanssa olemme työskentelemässä. Aika mahtavaa työskennellä niin erilaisten ihmisten kanssa!

Näistä kahdesta päivästä jäi tosiaan aikamoinen tiedonjano, tuo jano täytyy myös itse opetella sammuttamaan, sitä ei kukaan puolestani tee. Kunhan hieman sulattelen päivien antia ja järjestelen ajatuksiani, koetan aikatauluttaa seuraavan vuoden näiden opintojen osalta ja keskityn tuohon HEKS:iin ja toisaalta ryhmän kanssa myös tuohon PITS:iin. Tämä viikko minun tulisi kuitenkin nyt panostaa kasvatustieteen tehtävään kognitiivinen psykologia. Olen saanut siitä itselleni kehitettyä aikamoisen mörön.

Nyt oikaisen itseni sohvalle ja yritän saada tuon tsunamin rauhoittumaan mielessäni. Kenties aamulla kaikki on jo tyyntä selvää…

Suskin oppimispäiväkirja

Blogin opettelua...