16.4.2012/ PITS3 jälkimaininkeja...

Viimeinen pienryhmämme yhteinen tuotos nauhoitettiin toissapäivänä. Suurista suunnitelmista huolimatta jälleen olimme vajaa lukuisena. No, tätähän tämä on. Parhaani olen yrittänyt ja mielestäni kaikki hommat saatiin ryhmätöinäkin tehtyä, välillä vaan pienemmällä porukalla. Jotenkin vaan tuntuu että kaikki aikataulutukseen, päätöksiin ja itse toimimiseen jäi aina meidän kahden, minun ja P:n harteille. No, edelleen, näillä on menty ja näinhän se menee muuallakin, pienryhmän jäsenet eivät aina voi olla yhtä innokkaana ja aktiivisena yhteisessä tavoitteen kimpussa.

Jäin miettimään myös omaa tiimiäni töissä. Meillä on jotenkin ihanan erilaisia ihmisiä ja jokaisella kova halu tehdä työnsä hyvin. Se jotenkin ruokkii myös minua, viimeksi tullutta tiimin jäsentä tekemään työni mahdollisimman hyvin. En kehtaa antaa muuta kuin parhaan panokseni tiimille. Se riittää, yritän parhaani näissä olo suhteissa.

Jotenkin sitä huomaa myös ihmisen inhimillisyyden ja siihen liittyvän elämän raadollisuuden, kun on joku selitys poissaoloille ja tekemättömyydelle niin sitä ryhmän jäsenenä antaa paljon anteeksi ja avustaa. Missähän kohtaa menee se raja, missä itse laittaisi stopin, että nyt jos ryhmän jäsen ei osallistu niin sitten pysyköön pois? En ole nykyisessä työssäni onneksi tähän tilanteeseen törmännyt. Pienryhmän toiminnassakin onneksi viimeisen sanan sanoo opettajamme. Aikamoista vastuun pakoilua huomaan nyt itsessäni...? En kaipaa entistä esimiestyötä, jossa jouduin usein puuttumaan tällaisiin tilanteisiin ja vertasin työtäni usein "hiekkalaatikon reunalla istumiseksi". Nyt olen ammatillisten aineiden opettajana hyvin itsenäisesti työskentelevä. Vastaan vain omasta työtäni ja miten sen hoidan.

Opiskelijoiden ohjauksessa on kuitenkin eri sävy. Oppimiseen liittyy aina jotain mitattavia tuloksia ja jos niihin ei pääse, on mustaa valkoisella miksi opiskelija putoaa kelkasta. Vertaisena toimiessa niin pienryhmässä kuin ammatillisissa piireissä puutuminen toisen tekemättömiin töihin on paljon hankalampaa. Miksi? Miksi meidän on niin vaikea antaa tuota rakentavaa palautetta kollegalle? Miksi on vaikea pitää työ ja henkilökohtaiset piirteet erillään, vaan hermostumme palautteestajoka pitäisi olla omaan ammatilliseen kasvuun liittyvää uuden näkökulman oppimista? Miksi selittelmme kun saamme palautetta? Miksi emme vain sano kiitos, yritän ajatella asiaa uudelta kantilta ja muuttaa toimintaani...

Säljö-Kaikkoslainen opettajani jää miettimään, että miten Säljö tai Kaikkonen kävisi keskustelua omien kollegoiden kanssa, millä pelisäännöillä mennään ja missä tulee raja vastaan...?

Jokaisen erityisen yksilön huomioiminen ryhmässä omiene erityisine piirteinen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki sooloilu tai tekemättömyys on ymmärrettävää ja/tai hyväksyttävää. Rajojen veto "ei tasapäisessä" ryhmässä on vaan hankalampaa. Ehkä. Ja näin se lähti taas opettajan viikko reippaasti käyntiin...!!