25.3.2012/ Reflektioni ennen pienryhmämme viimeistä rutistusta PITS3:sta

Miten valmistauduit eri tapaamisiin ja tehtävien tekoihin?

Pyrin tekemään aina kaikki tehtävät ajallaan tai ainakin informoimaan hyvissä ajoin jos ongelmia yhteisiin tehtävänpalautukseen liittyen oli. Pääperiaatteenani on, etten halua tuottaa harmia tai viivytyksiä toisten opinnoille, töille tai muulle elämälle, joten katson että se on toisen kunnioittamista tehdä oma osuus ajallaan. Alkuun olin laittanut itselleni myös asioita ylös paperille, mitä ajattelin, että voisi olla hyvä yhteisissä skype-tapaamisissa huomioida. Ajan kuluessa tapaamissa tuli enemmän hetkessä elämistä ja ne eivät olleet omalta osaltani niin käsikirjoitettuja. Luotin siihen, että keskustelua syntyy vaikka en itselleni olisi asioita etukäteen aina ylös laittanutkaan. Monesti keskustelut käsittelivätkin omaa työskentelyäni nuorisopuolen opiskelijoiden kanssa, koska olen pienryhmämme ainut opettajan työtä päätyönään tekevä.

Millaisia tavoitteita asetit itsellesi osana pienryhmäämme – mitä halusit itsestäsi ja toisista oppia?

Tavoitteena oli aluksi itsellä vain selviytyä. Olin mukana hieman heppoisin perustein hetken mielijohteesta ja oletin kaikkien muiden olevan pitkänlinjan opettajia ja itselläni olisi todellisia vaikeuksia pysyä mukana ja ymmärtää, olinhan aivan toisentyyppisestä työympäristöstä tuleva. Ensimmäisten lähipäivien jälkeen heräsi kyllä mielenkiinto oikeasti oppia asioita ja ottaa haltuun tietotekniikka ja some. Alun suurimpana haasteena oli juuri tuo asennoituminen siihen, että tuo itselle suuri mörkö oli siten selätettävä.

Myös ymmärrys siitä, että verkkokurssina pedagogisten opintojen suorittaminen ei tarkoittanut samaa kuin avoimen yliopiston verkkokurssit, aiheuttivat hieman asenneongelmia. Tiesin, että samanlaisia ryhmätyöskentelijöitä emme tietenkään pienryhmässä ole, joten suurimpana tavoitteena oli alkuun varmasti löytää ne yhteiset toimintatavat jolla yhteiset päämäärät saavutettaisiin tällä annetulla kokoonpanolla. Myös pienryhmämme erilaiset taustat antaisivat erilaista näkemystä ja perspektiiviä aiheisiin, keskusteluista odotin monipuolisia pohdintoja.

Mitä teit tässä yhteisessä oppimisprosessissa? Millainen rooli/panos sinulla oli ryhmän tuotoksissa?

Jo heti toukokuussa teimme työnjaon vastuualueineen josta on pidetty kiinni koko ajan. Omana vastuualueenani oli ensimmäisen kirjallisuuskatsauksen loppuraportin  kirjoittaminen yhteisten tuotosten pohjalta. Tässä välissä onnistuin saamaan umpisuoleni tulehtumaan, mutta sain raportin kirjoitettua kuitenkin. Muutoin vastuullani oli tietysti aina oman osuuden tuottaminen yhteisistä tehtävistä ja oman näkemyksen tuominen keskusteluihin aiheesta. Suurimpana antina minkä koen itse ryhmälleni antaneeni, oli tuo opettajan arjen kokemusten tuominen muulle ryhmälle. Skype –tapaamisissamme keskustelut usein tulivat konkreettisiksi nuorisopuolen opiskelijoiden kautta. Toisaalta itse mietin aina välillä, että annoinko muille pienryhmäläisille tarpeeksi tilaa vai painotinko liikaa omia kokemuksiani.

Kaiken kaikkiaan koen kuitenkin tehneeni parhaani yhteisen hyvän eteen ja enempään en olisi tässä kontekstissa pystynyt.

Millaisia oppimisstrategioita käytit – turvauduitko tuttuun ja turvalliseen vai uskalsitko lähestyä toisin?

Sinällään omat oppimisstrategiat ovat muotoutuneet tässä jatkuvassa opiskelun ja muun elämän symbioosissa. Tutuilla ja turvallisilla, lukemiseen liittyvillä strategioilla mentiin kirjallisuutta tutkailtaessa. Muutoin ope-opinnot ovat pitäneet sisällään hurjan määrän uusi tuttavuuksia tietoteknisten mahdollisuuksien suunnan näyttäjänä, että pakostakin jouduin pois omalta mukavuusalueelta. Jos en olisi verkkokurssille ajautunut, tuskin olisin niin innostunut nykyisessä työssäni kehittämään erilaisia menetelmiä oppia. Mukaan ovat tulleet verkko-opintojen kehittäminen ja olen myös ilmoittautunut ensi syksyksi videokuvan käyttöön liittyvälle avoimen yliopiston kurssille, johon meitä on työpaikaltani lisäkseni muutama muukin ope lähdössä. Opiskelijat ovat itsessään aika näppäriä ja innostuneita erilaisiin menetelmiin, meidän opettajien tulee pysyä siinä kehityksessä mukana. Juuri tästä syystä katson, että minun on näitä asioita opeteltava ja kohdattava nuo haasteet, jos siis haluan olla hyvä työssäni. Ja haluanhan minä. joten tulevatkaan möröt eivät minua tule pelottamaan, uskallan ne kohdata kyllä.

Millaisia tuntemuksia osallisuus omassa pienryhmässä tuotti?

Tuntemukset pienryhmässä meni kyllä rehellisesti sanottuna laidasta laitaan. Toisaalta välillä oli innostunutta ja mukavaa, välillä meinasi tulla uskon puute, että saadaanko me näitä hommia kasaan ollenkaan. Ja saatiinhan me, joskus vähän paremmin, joskus väkisin puristamalla. Tässä sitä ollaan ja viimeistä yhteistä tuotosta kasaan laitetaan. Myönnettäköön, että tässä kohtaa opiskeluita olo on helpottunut, kukaan meistä ei ole tässä ryhmässä asenteella ”tämä on ensisijainen tehtävä elämässäni”. Tästä syystä tuntuu, että yhteistyö on hieman hiipunut loppua kohden, mutta olemme kuitenkin saaneet yhteiset tuotokset tehtyä, vaihtelevalla kokoonpanolla, mutta kuitenkin. Kippis siis meille!

Mikä tekemisissäsi oli tärkeää? Mikä tässä prosessissa oli arvokasta?

Uskon, että oma panokseni ryhmässä oli osaltaan tärkeä, olinhan ainoa, joka tällä hetkellä tekee opettajan työtä täyspäiväisesti. Oma arki ja siinä nuorten ammattikoululaisten luotsaaminen kohti ammattitutkintoa oli minun osaamisaluettani. Huomasin itse, että kun toin tuosta omasta työstäni usein haasteita esiin oppimistehtävien teon yhteydessä, oli pakko välillä ihan muistuttaa muita ja itseä, että ei tämä nyt aina niin negatiivista ole! Nuoret ovat haastavia, mutta onnistumisen kokemukset ovat sitten osaltaan myös tosi mahtavia. Nuorilla on myös ihan eri suhtautuminen uusiin oppimismenetelmiin kuin aikuisilla, joten työ on myös siltä osin mukavan vaihtelevaa, heidän kanssaan voi kokeilla kaikkea uutta. Ryhmässä oman työn analysointi auttoi siis näkemään ja perustelemaan omaa työtäni myös ihan uudesta näkökulmasta. Työ ei vain voi olla pakko puurtamista vaan sitä täytyi siten ihan pohtia että miksi näin on ja voinko tehdä asialle jotakin. Näin ollen koen kyllä, että vaikka ryhmätyöskentely oli ajoittain kovinkin haasteellista, sain siitä omaan ajatteluuni paljon.

Myös ryhmätyöskentelytaidot kehittyivät, olimme kovin eri lähtökohdista koko porukka. Suurin oppi itselle, jolla on pakottava tarve kontroloida kaikkea, oli tuo keskeneräisyyden sietäminen. Moni projekti ja tehtävä on opettajan työssä sellainen, ettei niitä yhdellä istumalla saa tehtyä. Ryhmätyöskentelyssä on sama ilmiö, harvoin saadaan kerta istumalla asioita selväksi, pikemminkin saadaan läjä uusia suunnitelmia ja aikatauluja. Keskeneräisyyttä on siis opittava sietämään.

Mikä tuotti pettymyksiä?

Suurimpana pettymyksenä, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, tuli ehkä välillä tunne siitä, että pienryhmämme on kutistunut kahteen henkilöön. Tuntui, että vastuu tehtävien suorittamisesta ei jakautunut ihan tasan. Elämässä sattuu kaikenlaista ja on inhimillistä, että sairastuu tai elämäntilanteet muuttuu, niille ei tietenkään voi mitään. Itselle on kuitenkin iskostettu pienestä pitäen, että kaveria ei jätetä pulaan. Oma osuus pitää hoitaa niin, ettei muut kärsi ja jos jotain jättää rästiin niin se ei saa koitua toisten lisätyöksi. Pienryhmämme jäsenet toki ilmoittivat poissaoloistaan tai esteistään, mutta näin ”kontrollifriikille” asiat jäivät ajoittain hieman jäytämään mieltä. Onneksi ryhmässä oli toinen jäsen, joka oli vielä enemmän täydellisyyteen pyrkivä kuin minä, joten tehtävät tuli tehtyä ja minä en jäänyt yksin. Siinä tietysti tulee todistettua myös se, että pienryhmä on parempi kuin parityöskentely, aina on joku joka on sitten tukena vaikka kaikki ei niin energisesti aina jaksaisi ollakaan mukana.

Miltä nyt tuntuu, kun pienryhmätoiminta on päättymässä?

Rehellisesti sanottuna tuntuu hyvälle. Ei siksi, että pienryhmätoiminta päättyy, vaan siksi, että olen ylpeä siitä että olemme saaneet tehtyä kaikki annetut tehtävät ryhmässä. Näin taaksepäin kun kulunutta vuotta katselee, on pienryhmä antanut kuitenkin aika paljon, niin hyvässä kuin pahassa; näkökulmaa asioihin, ryhmätyötaitoja ja vastuunkantoa. Vai onko tämä sitä että aika kultaa muistot?

Miten tässä opittua voi hyödyntää tulevaisuudessa?

Pienryhmä opetti sen, että joskus työtä täytyy tehdä ryhmässä, jossa sen jäsenet toimivat kovin erilaisista lähtökohdista käsin ja annettu aika ja into yhteiselle prosessille voi olla kovin erilainen kaikilla sen jäsenillä. Tämän puitteissa tulee sitten pystyä toimimaan kuitenkin tavoite kirkkaana mielessä pitäen.

Mielestäni tässäkin kohtaa huomaan Säljö-Kaikkoslaisen ajattelun lyöneen itselleni tajuntaan, ajattelen niin opiskelijat, kollegat kuin nyt ihan kenet vain kenen kanssa toimin juuri tuon oman pedagogiikkani kautta tarkasteltuna. Kaikki me olemme oman historiamme ja erityisemme omaavia yksilöitä ja jotta saisimme parhaan mahdollisen tuloksen yhdessä aikaiseksi, tulee meidän huomioida jokaisen erityisyys. Toisen ihmisen kohtaaminen on ollut aina tilanteena ainutlaatuinen ja arvokas kokemus, nyt tähän on omassa ajattelussa jäsentynyt selkeä näkemys, olen saanut omalle tavalleni toimia kasvatustieteellis-pedagogisen jäsennyksen: olen säljö-kaikkoslainen ammatillisten aineiden opettaja.

Ihmisten kanssa toimiminen vaatii siis meiltä mielestäni aina saman sitoutumisen ja rehellisyyden tilanteessa, olimme sitten opettajia tai opiskelijoita, ihmisinä ja yksilöinä olemme vertaisia. Erityisyys täytyy mustaa ja itseä aina välillä siitä myös muistuttaa ja näin ollen myös oppia kestämään erilaisia tapoja toimia. Minun on aika päästä irti omasta pakottavasta tavasta kontrolloida kaikkea, keskeneräisyys on joskus hyväksyttävä. Hommat voidaan saattaa loppuun ja tavoitteeseen yhtä monella tavalla kuin toimijoita on.

Mikä olisi auttanut toimimaan ryhmässä entistä paremmin?

On vaikea sanoa mikä olisi auttanut meitä toimimaan paremmin. Ajoittain kaipasin ryhtiä ja aikatauluissa napakammin pysymistä, mutta minkä sille voi jos meillä kaikilla aikuisilla ihmisillä on monta muutakin hommaa kuin tämä opiskelu. Sairastelut ovat inhimillisiä, itsellänikin tulehtui umpisuoli juuri kun oli minun vastuu vuoroni kirjoittaa kirjallisuusraporttia. Yleisesti yhteisissä projekteissa ja töissä koen onnistumisen perustuvan siihen, että kaikki ovat sitoutuneita ja voin luotta muihin ryhmäläisiin. Se kantaa ja saa myös minut toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Motivoitunut ja innostunut porukkaa innostaa myös minut ja saatan jopa kokea itseni ylittämistä.

Mikä kuitenkin avitti sinua tässä yhteisessä pienryhmän oppimisprosessissa?

Kyllä isona kimmokkeena on rehellisesti sanottuna ollut oma halu valmistua, koska se luonnollisesti vaikuttaa omaan työtilanteeseeni jatkoa ajatellen. En ole oikeastaan nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin valmistua ja se on tarkoittanut myös yhteisten tehtävien suorittamista ja ajoittain väkisin puurtamistakin sekalaisella sakilla. Aina ei ole ollut koko pienryhmä kasassa, mutta sitten on homma työstetty pienemmällä porukalla. Onneksi en ole ainoa joka haluaa valmistua.

Aluksi myös oma motivaationi oli ehkä kyseenalainen, mutta kun sitoudun, haluan tehdä asiat yleensä hyvin. Huomasin, että olen oikeasti kasvanut opettajana, ihmisenä ja ammattilaisena aikalailla tämän vuoden aikana, joten motivaationi opiskeluun on saanut ihan uusia ulottuvuuksia. Yksilönä opiskelu jatkuu edelleen keskeytyksettä.

Koen myös, että opettaja on ollut todella mahtava. Aina on tullut lisää vinkkiä ja pohdittavaa, ajoittain on tullut mieleen että eikö mikään riitä, mutta sitten huomaan taas, että eihän tämä asia tosiaan koskaan ole loppuun käsitelty, aina voi nähdä uusin silmin tutut asiat. 

Kaiken kaikkiaan, nyt on kyllä aika hyvä ja hieman voittaja fiilis!