Kirja kertoo oppimisen hauskuudesta ja flowsta. Itse jäin tosiaan miettimän sitä, että saammeko itse opiskelijan innostumaan jos emme itse ole innoissamme? Saammeko opettajan innostumaan jos esimiehinä emme ole itse flowssa? Mielestäni emme. Kirjassa ei sinänsä ehkä uutta alkumetreillä tullut, mutta kivasti se pöllytti omaa väsynyttä ajatusmaailmaa. Olin jo toisaalta unohtanut, että ei tämä oma puurtaminen ole vain omaa puurtamista, vaan jatkuvasti viestitän ympärilleni omalla asenteellani olemassa olevaa tilaa. Onko kaikki vaikeaa tässä muutoksessa vai onko muutos innostava mahdollisuus?
Koin jotenkin ajatuksissani lähteväni taas uudella tavalla lentoon, orastavaa flowta havaittavissa!
Kirjasta sai vinkkejä oman flown löytämiseen ja sen tunnistamiseen, miten tuohon tilaan voisi päästä. Jatkuvasti toki mietin omaa työtäni ja myös flow:n tartuttamista toisiin, ensin pitää kuitenkin ottaa oma toiminta haltuun. Aikamoista itsetutkiskelua tämä...
Olemme usein todenneet, että kaikessa tässä muutoksessa meidän tulee löytää se yhteinen ymmärrys asioille ja mielenkiintoinen muistutus kirjassa olikin tuo semantiikkaan tutustuminen taas pitkästä aikaa. Miten ymmärrämme asiat ja olemme yhteisessä ymmärryksessä mistä kulloinkin puhumme.
 |
| Sanat ja käsitteet eivät merkitse samoja asioita kaikille. 2. Oppiminen ja aivot. Järvilehto |
Ehkä liian usein pidämme itsestään selvyytenä, että kaikki ymmärtävät asian joka on käsittelyssä samalla tavalla. Itse huomaan ajoittain ajattelevani, että onko tätä asiaa nyt pakko vatuloida, eikö tämä ole jo selvä. Miten päästä siis siihen tilaan, että kaikki olemme yhteisessä ymmärryksessä, mutta emme yli analysoi kaikkea. Kuten valitettavasti opetushenkilöstöllä on usein tapana ;)
Viereisessä kuvassa oleva kissa voisi yhtä hyvin olla reformi, toteutussuunnitelma, koulutussopimus/oppisopimus, tiimipedagogiikka....
Olemme järjestäneet opistolla erilaisia tukipalveluita pilvin pimein jo lain vaateesta, kuin omasta kokemuksesta opiskelijoiden kanssa. Niitä tukipalveluita on huimasti enemmän kuin silloin kun allekirjoittanut opiskeli aikanaan lähihoitajaksi. Järvilehto tuo kirjoituksessaan esiin Ryanin ja Decin huomautuksen: "Opiskelijat, joita ohjataan liikaa, menettävät aloitekykynsä mutta myös oppivat huonommin varsinkin jos oppiminen on monimutkaista ja vaatii käsitteellistä, luovaa prosessointia". Tämän allekirjoitan, ohjaamme liikaa. Ohjaammeko myös opettajia liikaa? Pitäisikö kannustaa enemmän itseohjautuvuuteen ja ratkaisukeskeisyyteen tiimeissä?
Järvilehdon kirjassa esiin tuodut ajatukset oppimisesta ja pelillisyydestä saa ajatukseni enemmaän ja enemmän aikaisempaan opettajan työhöni. Palan halusta lähteä rakentamaan uutta opsia digi-muotoon ja käänteisen luokkahuone ajattelun kautta vetää totsi osittain peleihin.... Miten saan nyt esimiehenä tämän flown ja ajatuksen virran opettajiin... Järvilehto tuo pelimaailmassa toteutuvat kolme psykologista perustarvetta esiin: autonomian kokemus - maailmat ovat vapaasti tutkittavia, kompetenssin kokemus - pelit on täynnä ankaria taisteluita ja vaativia tehtäviä, sekä yhteenkuuluvuuden kokemus - mahdollisuus pelastaa esim. satojen asukkaiden kylä ja tuntea itsensä merkittäväksi. Parhaimmillaan pelien kautta oppijasta tulee siis itseohjautuva ja sisäinen motivaatio vie häntä eteenpäin tarttuen aina uusiin haasteisiin päästäkseen pelissä eteenpäin. VOI, olisimpa enemmän nörtti kuin käsityöläinen niin osaisin tätä lähteä viemään heti käytäntöön, nyt olisi innostus päällä!! Eli motivaatio oppia. Eli eikun opettelemaan miten tätä toteutettaisiin..
Hauskan oppimisen vallankumouksessa tulee myös hyvin esiin jo meillä suunnitteilla olevan valmentavan oppimisen vakiinnuttaminen arkeen. Valmentaminen ja ohjaaminen tiedon äärelle. Opettajan rooli on siis jotain ihan muuta kuin aikaisemmin ja sitä me nyt opettelemme, niin opettajat kuin opiskelijatkin. Se opettajan rooli on siis ennen kaikkea tarjota se monipuolinen ympäristö oppia ja inspiroida uutta oppijaa. Teoksessa tuodaan myös esiin tuo ajatus ytojen integraatiosta, kuinka ytojen oppiminen osana isompaa kokonaisuutta olisi huomattavasti mielekkäämpää kuin sen irrottaminen omaksi siivukseen jota on vaikea ymmärtää kuuluvaksi kokonaisuuteen esim. lähihoitajan työssä. Järvilehto tuo kirjassa esiin myös mielenkiintoisen Carol Dweckin nimeämän kasvun asenteen joka moninkertaistaa oppimisen. Järvilehto itse ehdottaa, että kasvun asennetta oppii esim. opettamalla opiskelijoita epäonnistumaan. Eli sekin on ok ja siitä sitten ponkaistaan taas eteenpäin ja oikeaan suuntaan.
Ihmettelen itsekkin, että kuinka paljon sain irti tästä kirjasta. Meinaan ilosanomaa myös viedä eteenpäin. Se että itse innostuu asioista näkyy varmasti myös ulos päin ja siihen pitäisi pyrkiä. Yritän opetella olemaan vähemmän happama perusilmeeltäni ja innostumaan ja innostamaan myös muita omalla asenteellani. Olipas hienoa aloittaa LAT- koulutuksen luku-urakka näin inspiroivalla kirjalla. Nyt on rima korkealla jatkoa ajatellen!
Järvilehdon kirjassa esiin tuodut ajatukset oppimisesta ja pelillisyydestä saa ajatukseni enemmaän ja enemmän aikaisempaan opettajan työhöni. Palan halusta lähteä rakentamaan uutta opsia digi-muotoon ja käänteisen luokkahuone ajattelun kautta vetää totsi osittain peleihin.... Miten saan nyt esimiehenä tämän flown ja ajatuksen virran opettajiin... Järvilehto tuo pelimaailmassa toteutuvat kolme psykologista perustarvetta esiin: autonomian kokemus - maailmat ovat vapaasti tutkittavia, kompetenssin kokemus - pelit on täynnä ankaria taisteluita ja vaativia tehtäviä, sekä yhteenkuuluvuuden kokemus - mahdollisuus pelastaa esim. satojen asukkaiden kylä ja tuntea itsensä merkittäväksi. Parhaimmillaan pelien kautta oppijasta tulee siis itseohjautuva ja sisäinen motivaatio vie häntä eteenpäin tarttuen aina uusiin haasteisiin päästäkseen pelissä eteenpäin. VOI, olisimpa enemmän nörtti kuin käsityöläinen niin osaisin tätä lähteä viemään heti käytäntöön, nyt olisi innostus päällä!! Eli motivaatio oppia. Eli eikun opettelemaan miten tätä toteutettaisiin..
Hauskan oppimisen vallankumouksessa tulee myös hyvin esiin jo meillä suunnitteilla olevan valmentavan oppimisen vakiinnuttaminen arkeen. Valmentaminen ja ohjaaminen tiedon äärelle. Opettajan rooli on siis jotain ihan muuta kuin aikaisemmin ja sitä me nyt opettelemme, niin opettajat kuin opiskelijatkin. Se opettajan rooli on siis ennen kaikkea tarjota se monipuolinen ympäristö oppia ja inspiroida uutta oppijaa. Teoksessa tuodaan myös esiin tuo ajatus ytojen integraatiosta, kuinka ytojen oppiminen osana isompaa kokonaisuutta olisi huomattavasti mielekkäämpää kuin sen irrottaminen omaksi siivukseen jota on vaikea ymmärtää kuuluvaksi kokonaisuuteen esim. lähihoitajan työssä. Järvilehto tuo kirjassa esiin myös mielenkiintoisen Carol Dweckin nimeämän kasvun asenteen joka moninkertaistaa oppimisen. Järvilehto itse ehdottaa, että kasvun asennetta oppii esim. opettamalla opiskelijoita epäonnistumaan. Eli sekin on ok ja siitä sitten ponkaistaan taas eteenpäin ja oikeaan suuntaan.
Ihmettelen itsekkin, että kuinka paljon sain irti tästä kirjasta. Meinaan ilosanomaa myös viedä eteenpäin. Se että itse innostuu asioista näkyy varmasti myös ulos päin ja siihen pitäisi pyrkiä. Yritän opetella olemaan vähemmän happama perusilmeeltäni ja innostumaan ja innostamaan myös muita omalla asenteellani. Olipas hienoa aloittaa LAT- koulutuksen luku-urakka näin inspiroivalla kirjalla. Nyt on rima korkealla jatkoa ajatellen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti