Voi wau mikä päivä! Opistollamme oli tänään kokopäivän seminaari, jossa kaikki puhujat olivat kehitysvammaisia henkilöitä. Puheenvuorot olivat oman elämän kokemuksia ja tuntemuksia työstä, asumisesta, parisuhteista ja ihmisoikeuksista. Olin kahden nuorisoryhmän kanssa kuuntelemassa puhujia koko päivän. Varmistin osallistumisen aamuilmoittautumisella ja tehtävillä, joita he tekivät pitkin päivää.
Osa opiskelijoista luonnollisestikin liukeni paikalta mitä erikoisemmilla selityksillä, mutta se väki joka istui loppuun asti oli hyvin mukana. Puheenvuorot olivat koskettavia ja osa opiskelijoistani liikuttui kyyneliin. Aiheet ja puhujat saivat siellä kovan nuoren sisimmässä liikautettua jotakin, jota me opettajat yritämme tehdä tuntitolkulla puhuessamme ihmisoikeuksista. Siihen tarvittiin siis kuitenkin vain pieni hetki ja aito kokemus.
Jo se, että seminaarin loputtua istuivat nuo nuoret edelleen paikoillaan ja taputtivat puhujille kertoi minulle sen, että tavoitteeseen on päästy. Koko kurssin tärkein tavoite on ollut vaikuttaa asenteisiin niin, että jokainen opiskelija ymmärtää kehitysvammaisen henkilön ihmisarvon, tasavertaisen aseman yhteiskuntamme jäsenenä ja oppii kohtaamaan erilaisia ihmisiä. Nyt voin käsi sydämmellä sanoa, että siihen päästiin tänään. Luin pika pikaa opiskelijoiden päivällä kirjoittamia kommentteja eri puhujista läpi ja jälleen sain kommentteja: "enemmän tätä". Nuoret haluavat olla suorassa kontaktissa ihmisten kanssa ja sitähän he ovat tulleet meille opiskelemaan. Tätä on siis saatava opetukseen lisää! WOI WAU että jäi päivästä hyvä olo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti